Kiitos valkovuokot

Sitä voi tolokun aupairmummikin vallan seota kukkavallankumouksen alkaessa näin aikaisin. Olen jo vähitellen ottanut tuntumaa siihen mitä lähiviikkojen aikana todennäköisesti tuleman pitää.

Ensin nousivat lumikellot.

Sitten pulpahtivat krookukset, narsissit ja kohta räjähtivät koreanonnenpensaat loistoonsa.

Nyt täplittävät eriväriset kevätesikot nurmikoita, putoillen kukkapuroina myös pitkin rinteitä. Niiden yläpuolella leyhyttelevät erilaiset kirsikat hennon vaaleanpunaisia oksahelmojaan houkutellen surisevia pörriäisparvia ympärilleen.

Voi tätä kevään hurmosta kunhan magnolian kukkanuputkin ehkä jo viikon kuluttua purskahtavat auki!!! Onko minulla täälläkin se sama jokakeväinen huoli?! Ehdinkö kaikki uudet kukkatulokkaat edes rekisteröimään kunnes niiden kukinta on jo ohi. Voisinko hieman jarruttaa keväisen kukka-aikakellon juoksua?

Kävelin näissä mietteissäni upeita pihoja ja istutuksia silmäillen, kun katseeni tavoitti sivummalla jotain tuttua.....
Pienen solisevan puron reunalla. Ujosti oksien varjossa -melkein karikkeiden peitossa- oli vain sylillinen valkovuokkoja. Hennot terälehdet jo hieman käpertyneinä.

Olin missata minulle tärkeimmän keväisen kukkalöydön - äitienpäiväkukat! Toivottavasti kevätlomallani kukitte kotimetsässä yhtenä suurena valkoisena kukkamattona - kuten ennenkin. Nyt minulla olisikin mahdollisuus palata kukka-aikakellossa taaksepäin.
Kiitos valkovuokot :)

Doctoroitavana

Olen enää harvakseltaan "kakka Enni". Nekin tilanteet ovat oikeastaan aivan ymmärrettäviä, jos asiaa katsoo 3,5 vuotiaan näkökulmasta. Yleensä olen silloin kieltänyt häntä tekemästä jotain hänelle mieluisaa. Puolessa vuodessa kakka -hokema on alkanut menettää tehoaan. Kun jotain poistuu niin tilalle tulee yleensä sitten muuta. Nykyisin hän tiukan paikan tullen uhkaa passittaa minut fängelseen. Lienekö yhtään parempi vaihtoehto?

Tänään virittäydyin hänen maailmaansa useiden eri leikkien tasolla. Olin mielestäni onnistunut olemaan jopa kekseliäs. Pallon potkimista, traktorin vieritystä autotallin ajoramppia pitkin, kivien pudotusta viemärikaivoon, junamatkustusta kivellä istuen, kirjojen lukemista, dinosauruspalapelin kokoamista, aina tunnelin rakentamiseen saakka. Päivän leikkisessiot päättyivät kuitenkin siihen, että "sahattuaan" rautasahalla paloauton kahtia hän sahasi samantein myös minun jalkani poikki.
Yritin esittää erittäin yllättynyttä ja huolestunutta.  Miten tässä nyt näin kävi !!! Kuka veisi häntä enää uimaankaan, kun minulla oli jalat poikki? Kaikkivoipaisen kolmivuotiaan ylimielisyydellä hän huitaisi huolettomasti kädellään sanoen osaavansa jo uida tai ainakin kellua. Sanojensa vakuudeksi demonstroi parit uintiliikkeet kuiviltaan lattialla. Lisäksi erilaisten kulkupelien asiantuntijana hallitsevansa peräti mopoauton ajamisenkin.
Sanoin että meillä olisi todennäköisesti vain vähän aikaa ennen muiden perheenjäsenten kotiinpaluuta. Korostin miten äitikin huolestuisi jos näkisi minulla näin suuret "auat" (=pipit). Viimeisenä oljenkortena vetosin hänen aikaisemmin hyviksi todettuihin doctorointi taitoihinsakin. Peli ei olisi vielä menetetty.

Hetken harkittuaan hän päätti kaivaa doctorin vermeensä esille. Saapuen sitten suurieleisesti tapaturmapaikalle hattuineen ja laukkuineen ja kysyen asiaankuuluvasti "Mitä tapahtui?".
Vaikka sanoin että minun jalkani on sahattu irti, päätti hän aloittaa korvien tutkimisella. Lääkinnällisiä toimenpiteitä ei tuntunut estävän ylisuuren doctor -hatun silmillevalahtelukaan. Näinhän se on että kun hommansa hyvin hallitsee, osaa tehdä sen vaikka silmät ummessa :)
Tämä doctor tuntui todellakin tietävän mitä teki. Ei ollut enempää kiinnostunut tarkentamaan anamneesia tai tiedustelemaan vointiani kuin puhumaan ylipäätänsä muutenkaan mitään. Korvien tutkimisen jälkeen hän kuunteli stetoskoopilla keuhkot.

Hän antaisi minulle vain pahanmakuista lääkettä. Sen hän sentään ykskantaan ilmoitti, ruutaten samalla annoksen ruiskulla suuhuni. Jokaisen irvistämiseni jälkeen doctor nauroi hervottomasti ja lisäsi vain lääkitystä. Kerjäsin empatiaa laihoin tuloksin.

Doctor käytti laukkunsa jokaisen instrumentin tutkimiseeni ja hoitamiseeni. Kuumemittarin asteikko pomppasi heti punaiselle kun sitä vain osoittikin kainaloon. Ja taas sain lisää pahanmakuista lääkettä.


Omalla hoitajan asiantuntemuksellani uskalsin epäillä doctorin toimenpiteitä, kun poikkisahatut jalkani eivät saaneet mielestäni riittävän nopeasti huomiota. Silloin pamahti refleksivasarasta polveen. Ei passaisi mennä asioiden edelle. Hänellä oli selvästi tietty logiikka tekemisissään.

Luulin jo joutuvani tehohoitoon kun tippapullo letkuineen ja kanyyleineen nousi laukusta. Kaikki ei ole sitä miltä ensialkuun voi näyttää. Doctor suostui kertomaan että kyseessä oli laastarit. Ihmettelin varovasti miksi toimenpide tehtiin molempiin ranteisiini. Muistutin että jalathan ne oli irtisahattu. "Mutta minähän olen doctor!" "Ne ovat nyt kädet!" Paha mennä vastaanväittämään. Kyllä kai doctor tietää paremmin. Kerrankos sitä elävässä elämässäkin on sattunut, että terve jalka amputoidaan sairaan sijasta :(

Lopuksi doctor vetäisi laukustaan sakset. Niillä hän leikkasi hiukseni. Tämä kuului olevan doctorin varsinainen bravuuri. Hänhän on suorastaan edelläkävijä potilaan kokonaisvaltaisessa hoidossa!!! Kun postilaitoskin hoitaa nykyisin vanhusten lääkkeiden jaon, niin miksei toisinkinpäin.

Doctor oli ilmiselvästi tyytyväinen tekemisiinsä. Poistui paikalta sanomatta mitään. Jättäen kaikki instrumenttinsa levälleen - muiden siivottavaksi - kuten aikuisemmat kollegansakin tekevät.

Kiitos kysymästä.
Potilas on kyllä toipumassa - hoidosta huolimatta.

P.S. Varsinkin kun doctor toi hetken kuluttua palan suklaata :)

Kirkkoreissu

Maksan kirkollisveroa. Jos ei hautajaisia ja häitä lasketa mukaan, niin vuosittaiset kirkossa käyntini rajoittuvat vain joululaulujen laulamiseen. Suosikkini on "Varpunen jouluaamuna". Viime vuonna ei tullut sitäkään laulettua. Tai voiko sitä laulamiseksi kutsua, jos säkeistön alkuosan jälkeen "Lumi on jo peittänyt..." itkee koko laulun loppuajan. Niin minulle aina käy.
Haluan päästä matkoillanikin kirkkoihin itkemään. Parhaat itkut olen itkenyt Pariisin Sacré- Coeurin ja Prahan kirkon (nimeä en muista) jumalanpalveluksissa. Pelkät kirkkorakennukset eivät itketä, vaan se itse toimitus, vaikken ymmärtäisi mitään mistä siellä puhutaan. Minusta on vaan niin ihanaa itkeä! Yleensä kirkkosalit eivät ole niin täynnä, että tarvitsisi ihan vierivieressä istua. Niinpä hakeudunkin hieman erilleen muista, ettei jatkuva niistäminen häiritsisi muiden hartautta. Jälkeenpäin on niin kevyt ja seesteinen olo. Jollain oudolla tapaa eräänlaista mindfullnessia tämäkin!

Tänään lähdin sitten kirkkomatkalle Zürichin keskustaan Fraumünsterin jumalanpalvelukseen. Hain tuntumaa tulevaan sessioon kävelemällä hissukseen pitkin kirkkoa ympäröiviä katuja ja kujia. Sunnuntaiaamuna ennen kello kymmentä oli liikkeellä vain kiinalaisryhmiä, innokkaimpia lenkkeilijöitä ja lakaisukoneiden kuljettajia. Kirkonkellojen korvia huumaava jyminä johdatti seurakuntalaisia hiljalleen kohti suuria pääovia. Turistiryhmät ohittivat nyt tämän kohteen oppaidensa johdolla kunnioittaen täten alkavaa hartautta.

Ovella otin minulle ojennetun virsikirjan. Olisihan se mukava edes seurata mitä virsiä laulettaisiin. Ohjelmalehtisessä oli kuvattu selkeästi koko jumalanpalveluksen kulku. Kirkkoväki näytti olevan täälläkin iäkkäänpuoleista.
Riisuin takin, otin mukavan asennon, silmälasit nenälle ja nenäliinat hollille. Kohta se alkaisi...




"Was braucht der Mensch?" "Brot-für-alle". Mitä ihminen tarvitsee? Leipää kaikille.
Hämmästyksekseni pysyin juonessa mukana kun oikein pinnistelin. Käytännönläheinen, mielenkiintoinen ja järkeenkäypä aihe. Pappi kertoi kuinka kirkko pitää konkreettisella tavalla huolta vähäosaisista. Leipää tarvitsevat kaikki. Saarnakaan ei sukeltanut liikaa liturgian ja dogmatiikan puolelle. Tosin muutamat kuulijat huojuivat unen rajamailla, mutta kaikilla on omat syynsä kirkkovierailuille. Ehkä se on joillekin lämmin ja turvallinen paikka, jossa ottaa aamupäivänokoset. Minua ei haukotuttanut, mutta ei ihme kyllä itkettänytkään. Pari liikutuksen niiskausta lukuunottamatta. Veisasin virsiä muiden mukana silmät kuivina. Melkein harmitti etteivät kyynelhanat auenneet. Keskityinkö liikaa kuuntelun ymmärtämiseen enkä antanut tunnelman viedä. Tunti kului todella nopeasti.

Valtaosa väestä oli seurakuntalaisia. Toisilleen ja papille tuttuja. Täällä kuuluu tapoihin poislähtiessä kätellä ja vaihtaa papin kanssa muutama sana. Enkä minäkään sitä epäröinyt. Jättäydyin kylläkin viimeisten joukkoon. Niklaus Peteriksi esittäytynyt pappi oli kiinnostunut kuulemaan kuka ja mistäpäin olin. Samalla hän kutsui minut osallistumaan sakastin puolella alkaville kirkkokahveille. Siellä voisin tutustua myös Marc Chagallin maalaamiin kirkon kuuluisiin, upeisiin lasimaalauksiin.
Mikäs siinä, kyllähän kahvi maistuisi.

Kirkkokahvit olivat paremminkin cocktail -tyyppinen tilaisuus. Viiniä ja virvokkeita, juustotarjottimien ja pullaviipaleiden kera. Pappi tuli vielä toistamiseen minua jututtamaan ja kyseli tunsinko täällä ketään tai halusinko että hän tutustuttaisi minua muihin seurakuntalaisiin. Kiittelin kohteliaasti ja sanoin että minun on hyvä näin.
Hetken kuluttua seuraani tuli vanhempi herrasmies. Hänen kanssaan kävin mielenkiintoisen keskustelun. Luulen että puhuimme etiikasta :) Yhtäkkiä hän osoitti oviaukossa seisovaa naista kohti ja sanoi tämän olevan suomalainen Maija, joka oli töissä Kioskissa. Varmuuden vuoksi hän kävi vielä tarkistamassa asian vaimoltaan. Arvaus ei osunut oikeaan. Hän oli tsekkiläinen, mutta herra arveli meidän kuitenkin ymmärtävän toisiamme?!! Tässä kohtaa vilkaisin kelloani ja toivottelin hyvää sunnuntaipäivän jatkoa ja kiittelin seurasta. Ovensuun "Maija" pahoitteli ettei ollutkaan suomalainen eikä enää oikein osannut kuulemma tsekinkieltäkään. Pyysi minua ystävällisesti tulemaan seuraavan kerran. Puhuttaisiin sitten saksaa. Vielä kerran kiittelin ja toivottelin ihanaa sunnuntaita. "Kirkkokahvit" päättyivät osaltani näihin lämpimiin tunnelmiin.

Marc Chagallin lasimaalaukset

Viisi leipää oli ainakin, mutta ne kaksi kalaa kyllä puuttuivat.
Päivän epistolan mukaan olin tullut ravituksi.

Luzern

Chateau Guesch - Luzernin katolla

Luzern tarjosi meille puitteet juhlaviikonlopun viettoon. Nuoruutemme Interrail matkalla osuimme vahingossa tähän kauniiseen kaupunkiin. Kamera meillä oli silloin mukana, mutta yhtään kuvaa ei tullut otettua. Sen aikaista matkapäiväkirjaakin aloin pitämään vasta Pariisissa, kun olimme saavuttaneet reissumme puolivälin ja ensimmäisen matkaväsymyksestä ja -jännityksestä johtuvan riidanpoikasen. Taskukokoiseen siniruutuiseen vihkoon purin ärripurrini ja niin matka jatkui. Etsinnöistä huolimatta vihko näyttää pysyvän kotonamme hyvässä tallessa. Olisi ollut hauska lukea sitä nyt ja katsoa joko minussa silloin orasti tuleva blogin kirjoittaja.
Näihin kehyksiin meidät ikuisti toinen paikalla ollut turisti. Ihan hyvä että tuli pyydettyä, jäi tälläkin kertaa melkein ainoaksi yhteiskuvaksi.

Vielä muisteluihin palatakseni. Lähdimme risteilylle takanamme näkyvälle Vierwaldstätterseelle eli Luzern järvelle. Ihmettelimme miksi kaikilla laivamatkustajilla oli monot jalassa vaikka oli kesälämmin. Emme tulleet sillä matkalla vielä tietämään, että nämä matkustajat olivat menossa vaeltamaan, ilmeisesti Rigi-vuorelle, jonka juurelle laivareittimme johti. Minä en ainakaan tiennyt vuoristovaelluksista yhtikäs mitään.
Se muistikuva henkeäsalpaavista, lumihuippuisista vuorista sinistä taivasta vasten, kristallinkirkkaalla järvellä on painunut verkkokalvoille lähtemättömästi - ilman kameraakin. Olimme sukeltaneet suoraan satumaisemaan. Näin ihana maailmako on Suomen ulkopuolella !!!!
Voin sanoa että koko Interrail matkan aikana emme tulleet näkemään ja kokemaan tämän vertaista maisemaa kuin Luzern ja järvi olivat !!!!

Jaahas ! Nyt sitä ollaan sitten tässä ikihuuppa -kerhossa. Muistelen vain menneitä aikoja. Katsotaan pääsenkö blogissani nykyiseen Luzernin matkaamme ollenkaan :)
Miksi sitä kutsutaan kun ajatus ja kerrontakin pomppii ajassa edestakaisin?

Interrailmatkamme alkoi hyvällä suunnittelulla. Markku oli ostanut Euroopan junaliikenteen aikatauluvihkon ja teki reittisuunnitelman Helsingistä Rooman kautta Pariisiin eli noin matkan puoliväliin saakka. Minä puolestaan lainasin meille rinkan. Telttaa emme ottaneet vaivoiksemme (koska minä olisin joutunut sen kantajaksi). Yöpyisimme halvoissa majapaikoissa ja matkustaisimme osan matkasta yöjunilla. Jäi muuten yhteen ainoaan kertaan tuo yöaikainen junamatkustus. Muistan vieläkin miten huonosti nukutun yön jälkeen raottelin silmiäni turvonneiden luomien alta Rooman asemalla. Olin koko yön kytännyt mahdollisia varkaita ja puristanut passia ja matkakassaamme rintaani vasten. Koko budjetti kun piti kuljettaa seteleinä mukana. Markku oli rinkan kantamisesta uupuneena luultavasti umpiunessa. Minun hentoisten käsien kannettavana oli vain karttakirja eli olin sen ajan navigaattori :) Reilasimme monta viikkoa. Koko reissun aikana lähetimme kotiväelle vain pari postikorttia, jotka olivat perillä vasta aikojen kuluttua kotiinpaluustamme.

Toinen mieleenpainunut muisto oli puolestaan pettymys. Ei voinut maalaistyttö tietää kahvia tilatessaan,  että niitäkin voi olla montaa eri sorttia. Pienessä kupissa väkevä, pahanmakuinen musta tilkka. Suussa pyöri vain sakeat porot!!!! Sen on täytynyt olla espresso. Siinä vaiheessa tuli jo melkein koti-ikävä. Maailma olikin kummallinen paikka.

Näitä muistoja kertaillessa kuljeskelimme kapeita katuja ja ihmettelimme ikiaikaisia rakennuksia. Olimmeko silloin edes kierrelleet kaupungilla?

En jättänyt ainakaan huonommalle suunnittelulle tätäkään reissuamme. Illat pitkät selailin hotelli- ja ravintolavalikoimia. Tutkailin ruokalistoja. Syynäsin Luzernin karttaa ja paikallisliikenteen reittejä. Hotellissa piti olla Wellnessiä ja tanssia, illallisravintolat perinteisä luzernilaisia, nähtävyyksissä riittäisi muutama tärppi ja muuten leppoisaa kuljeskelua vanhassa kaupungissa. Pilatus vuorelle emme ehtisi ja sitäpaitsi kondolihissin keikutettavaksi en olisi halunnutkaan. Varmuuden vuoksi tein vielä pöytävaraukset illallisravintoloihin, vaikkei turistisesonkiaika ollutkaan.  Flixbussi voitti jälleen hintavertailun halvimpana matkustusmuotona. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Mitään en jättäisi sattuman varaan. Ja silti meinasi käydä köpelösti.

Hotellimme Seehotel Pilatus sijaitsi 15 min junamatkan päässä Luzernin keskustasta. Pilatus vuoren juurella, Luzern järven rannalla. Olimme kierrelleet lauantaina kaupungilla riittävästi ja päätimme palata hotellille vähän lepäilemään ennen illallista.
Istuimme jo junassa matkalla hotellille, kun yhtäkkiä tajusin että meillä on Tageskartet eikä 24 h liput. Tarkastajien edessä olisi turha selitellä ettemme älynneet päivälipun ja 24h lipun eroa. 100 frankkenin sakkouhka per nokka sai meidät syöksymään sillä sekunnilla junasta ulos asemalaiturille ihmettelemään. Miksi sitä kutsutaan kun ei ymmärrä lukemaansa? Olimme siis matkustaneet koko lauantaipäivän pummilla. Nyt ei kyllä väsyttänyt enää yhtään. Pyörsimme takaisin kaupungille tasoittelemaan pulssejamme lasillisilla ohra- ja omenajuomaa viihtyisään kulmakuppilaan.

Siitä olikin sitten aika siirtyä illalliselle Wirtshaus Galliker ravintolaan, joka edusti paikallisuutta ja sveitsiläistä perinneruokaa parhaimmillaan. Pitihän itse juhlakalu viedä kunnon perinnepatojen äärelle. Ravintola oli ollut saman suvun hallinnassa jo vuodesta 1856. Itse talo oli pystytetty peräti 1600 -luvulla. Sisäänkäynti oli ovelasti talon takaa, kyökin puolelta. Olin joutunut etukäteen tekemään pöytävarauksen puhelimitse, enkä ollut täysin vakuuttunut omasta saksankielestäni kun luurin toisessa päässä oli todennäköisesti itse vanha emäntä. Jouduin tavaamaan sukunimenkin kirjain kirjaimelta (mitä en kyllä ihmettele, koska usein joudun sitä tankkaamaan Suomessakin). Paikan nähtyämme ymmärsimme miksei nettiaika ollut vielä saavuttanut tätä lämminhenkistä perheravintolaa. Täällä kuului syödä kiirehtimättä. Ruokakin oli mitä ilmeisimmin ajan kanssa haudutettua, alkuperäisten reseptien mukaan valmistettua. Vanha isäntä kierteli toivottamassa hyvää ruokahalua vieraille ja tervehtimässä kanta-asiakkaitaan. Tarjoilijatar muisti käydä tarkistamassa joka ruokalajin jälkeen maistuiko ruoka ja oliko kaikki ok. Ja kyllähän se maistui. Täällä ruokailu oli mitä suurimmassa määrin kokonaisvaltainen elämys. Tulisimme ylistämään Tripadvisorissa muiden tavoin paikan ainutlaatuisuutta ja ruokien herkullisuutta.

Juhlaillallinen

Eipä jäänyt kuulemma enää nälkä. Luun pyysimme dogibägiin Lipelle tuliaisiksi. Näytimme vielä varmuuden vuoksi tarjoilijalle Lipestä kuvan.

Onneksi folioon kääritty sääriluun pätkä ei herättänyt tullissa epäilyjä, vaan päätyi kotona Lipen herkuksi.

Sitten askel taaksepäin - perjantaihin ja Jodlerwirtiin. Olipa hieman vaikeuksia löytää tämä illallisravintola. Kännykän googlemaps reittihaku pyöritteli meitä jostain syystä huvikseen ympyrää. Lopulta löysimme paikan, mutta ovi oli kiinni ja paikka pimeänä, vaikka meillä olisi pöytävaraus parin minuutin päästä. Kadulla näytti muutenkin kuolleelta. Kiersimme kulman taakse, koska joskus ovet ovat kuin entisajan salakapakoissa, yhtä verhoillusti löydettävissä. No ei tällä kertaa. Palasimme takaisin etuovelle, niin eikö sinä aikana (kului 2-3 sek.) oli oven eteen ilmaantunut ainakin 30 hlön kiinalaisryhmä.  Mistä ihmeestä he siihen ilmestyivät ja ihan hiljaa, kuin tyhjästä. Ei sitten muuta kuin jonon hännille. Sisälle tultuamme meidät ohjattiin onneksi eri puolelle ravintolaa.

Ruokailimme rauhalliseen tahtiin, koska salaatit, alkuruokamakkarat, Schnitzelit, paistetut Güggelit ja jälkiruoat vaativat monenmoisia palanpainikkeita. Ja mihinkäs meillä kiire olisikaan. Koko viikonloppu vielä edessä.

Reilun parin tunnin kuluttua paikalle ilmestyi Dj ja pian alkoi kauhea kuhina. Tuolit vietiin pois, pöydiltä raivattiin kattaukset, kun ne korotettiin vivulla baaripöydiksi. Lamput nostettiin katonrajaan, valot himmennettiin ja laitettiin discopallo pyörimään. Osa ruokailupaikasta muuttui kuin taikaiskusta tanssipaikaksi. Dj nosti samalla volyymit kattoon ja niin alkoi Schlager musiikillinen tanssi-ilta.

Olimme sopivasti päättäneet aterioinnin Dj:n kuuluttaessa, että paikalla on synttärisankari. Happy Birthday laulun ja yleisön taputusten kaikuessa tarjoilija kiikutti sädetikulla koristeltua kakkua Markulle. Ällistyksestä äimänkäkinä tulimme kumpikin täysyllätetyiksi. Ravintolassa oli laitettu korvan taakse sähköpostiviestini. Kun pöytävaraus haluamaani aikaan ei ollut enää mahdollista netin kautta, päätin laittaa heille sähköpostia, jossa kerroin miksi meille olisi tärkeää päästä ruokailemaan juuri heidän ravintolaansa. Kyllä kannatti - kaikinpuolin.

Hyvän ruoan, ystävällisen palvelun ja sveitsiläiseen hintatasoon nähden jopa keskivertoa edullisemman laskun lisäksi saimme vielä vauhdikkaan tanssi-illankin. Ei tarvinnut kauaa sulatella Schnitzeleitä ja Güggeleitä :)

Nyt sitten takaisin lauantai-iltaan. Perinneruokaillallinen voisi melkein altistaa sydänkohtaukselle vanhempaa henkilöä, joten päädyimme apostolin kyydillä juna-asemalle. Hotellilla kilistimme shampanjaa laseissa ja siirryimme tanssisalin puolelle Duo Funnyn ja tanssiväen ollessa jo täydessä vauhdissa. Ei meilläkään ollut mitään vaikeuksia solahtaa tanssijoiden joukkoon. Nopeatempoinen tanssimusiikki tuntuu olevan täkäläisten tanssijoiden makuun.
Vuorokauden vaihtuessa toteutui melkein perjantai-illan toisinto. Duo Funny aloitti Happy Birthday laulun, johon muu yleisö yhtyi. Kakun sijasta tarjoilija ojensi sädetikulla koristellun olutlasin Markulle. Lisäksi me saimme oman tanssin. He soittivat meille Bee Geesin "How deep is you love?" Tämä oli kyllä illan parhautta !!!

Kuvia ei tullut taaskaan otettua, kun kännykkä jäi huoneeseen. Muistikuvat illasta ovat tärkeimmät. Toivottavasti ne säilyvät pään kovalevyllä yhtä kirkkaina kuin ne Interrail muistot.

Kohti seuraavia kuuskymppisjuhlia .....👵 Hmmm. Oliskohan ne tuolla ????