Konstanz und runosuoni "auf Deutsch"

Konstanz, Konstanz, Konstanz
Die Statue erinnert mich an den Tanz💃

Eine grosse Stadt am Bodensee
hinten die Alpen und Schnee ⛰





Das Wetter war schön die Sehenwürdigkeiten besuchen...🌞

....Natürlich geniessen wir (zu viel) Kaffee und Kuchen ☕🍰

Zum Glück, die Massen sind voll🍻
Ferien war super, prima und toll

Danke Konstanz - auf Wiedersehen👋
Jetzt müssen wir weitergehen......

....Und viel mehr die Schweiz zu sehen
                         😍

Vaelluslintsari

Lomaviikko pitää rytmittää myös välipäivillä. Sellainen oli tiistai. Varsinaisesti emme tietenkään jääneet sohvaperunoiksi, vaan kiertelimme kaupungilla minulle jo osittain tutuiksi tulleita kohteita.

Yliopisto ETH:n terassilla hain tuntumaa opiskelijamiljööseen tekemällä oikeasti saksanläksyjä. Tarkoituksenani oli lähteä kunnon koululaisen tapaan vielä saksantunnillekin päivän päätteeksi

Kuvanottaja lähestyi opiskelijatunnelmaa toista kautta :)

















Opiskelijafiilistelyt keskeytyivät matkanjohtajilta tulleeseen käskyyn hakea vaelluskamat ja tulla yöpymään heille. Sääkartat näyttivät siltä että viikon paras vaellussää olisi keskiviikko. Meille ei kerrottu vielä tässä vaiheessa mikä olisi määränpää.

Vaellushistoriani paljasti, ettei minusta olisi Alppien valloittajaksi, enkä sinne hinkunutkaan. Paitsi jos ratasjunalla pääsisi ja sitä ei nyt kuulemma olisi luvassa. Keskivaikea, yhden päivän mittainen vaellus. Yöksi kotiin periaatteella. Tähän koitokseen Markku oli varautunut.
Siispä jälleen yöksi Siljan ja Antonin luo ja vielä varhaisemmin aamulla reput selässä rautatieasemalle. Kohde olisi Faulhornin vuorenhuippu Grindelwaldissa https://goo.gl/maps/xvt92bzcbXH2 Minut jätettäisiin vaelluksen ajaksi Interlakenille. Sehän sopi. Jo kuvien perusteella tulisin viihtymään kaupungissa hyvin koko päivän.

Keskiviikkoaamun lähteminen sujui aikataulussa. Eikä "otsapommittajiakaan" onneksi ollut liikkeellä. Bernissä vaihdoimme junaa. Asemalla emme todellakaan olleet ainoita reppujen kantajia, minulla tosin vain pieni nyssäkkä (esikoululaisen minireppu) muihin verrattuna. Se saattoi kieliä vaelluslintsarista, mutta jokainenhan keskittyy vain omaan tekemiseen. Eivätkä kaikki edes vaella. Interlakenissa jos missä näkyi kiinalaisten turistien laumoja, joilla ei kantamuksina ollut kuin taxfree kasseja, selfiekeppien lisäksi.

Interlakenin asemalla hajaannuimme. Vaeltajat siirtyivät seuraavaan junaan ja minä jäin asemalle vilkuttelemaan. Arvioivat tulevansa takaisin noin viiden tunnin kuluttua. Minulla olisi ruhtinaallisesti aikaa lähteä tutkimaan kaupunkia. Pelkkä pyörähdys asemalla oman akselin ympäri jo melkein pyörrytti. Olipahan taas maisemia mitä katsella!. Kaupungin läpi virtasi Aare-joki jonka rantaa pitkin lähdin kävelemään. Ja kun mihinkään ei ollut kiirettä, niin heittäydyin pitkäkseni sopivan lepotuolin tultua kohdalle. Jokohan muut olivat päässeet vaellusreitin alkuun ?

Vastaus tuli kuvan muodossa hetken päästä. Itsestäni en tohtinut laittaa heille joenrannan lintsarikuvaa.










Tauolla sain idean omasta pienimuotoisesta vaeltamisesta. Zoo -opastekyltin viitoitus osoitti hieman vuorenrinnettä ylöspäin, kohti villieläintarhaa. Kaikki polut näyttävät ja tuntuvat olevan kuin vuoripuron pohjia. Näillä tossuilla sai askeleensa asetella tarkkaan, ettei tulisi nilkan nyrjähdystä heti ensimetreillä.

Jos oli pienimuotoinen vaellus, niin sitä oli myös villieläintarha. Yhdessä aitauksessa oli sarvipäisiä vuorikauriita (ehkä) ja toisessa jotain onkaloita kaivavia murmeleita. Siinä kaikki villieläimet.

Nämä sarvipäät eivät kovin villeiltä vaikuttaneet. Lehmät olivat päässeet aamulypsyltä jälleen laitumelle ja olivat minusta villieläintarhan mielenkiintoisimmat asukit.
Palasin tältä tutkimusretkeltäni omia jälkiäni pitkin takaisin kaupungille. Kengänpohjien läpi tuntui jokainen kivensärmä ja pelkäsin tossujeni pohjan pettävän jo näinkin lyhyellä pyrähdyksellä.

Vuorenrinnettä kulki edestakaisin vuoristojuna joka olisi vienyt upealle Harderkulmin huipun näköalaravintolan terassille (kuvassa pieni tikku vuoren päällä keskellä). Harderbahnin asemalla nuukuus iski ja päätin katsella vuorta niska kenossa vain ylöspäin. Pelkkä junamatka edestakaisin olisi kustantanut 32 chf. Samanverran kuin koko päivän junamatkojen hinta.

Sain päiväni "kulumaan" hyvin, pienellä säteellä juna-asemasta. Itse kaupunki oli onneksi rakennettu tasamaalle, laaksoon. Riitti että katseeni kiipeili vuoren rinteitä.

Väliaikaraportin mukaan kaikki oli niin kuin pitikin. Huippu oli saavutettu ja tauko ansaittu!

Vaeltajat olivat tehneet 16 km pituisen urakan, joka ajallisesti oli pari tuntia suunniteltua pidempi. Kaikki oli ollut sen arvoista. Minä pääsin osalliseksi kuvien ja kertomusten kautta.

Päivän kruunasi vielä juustofondueillallinen. Tästä en lintsannut :) Eipä tarvinnut tämän jälkeen unta houkutella.

Kiitos unohtumattomasta päivästä matkanjohtajille - Silja ja Anton :)

Maisemamatkailua

Lomaviikon ensimmäinen reissu alkoi jo sunnuntai-iltana. Majoituimme Markun kanssa Siljan ja Antonin luo, lähemmäs Zürichin päärautatieasemaa. Eka junasta ei passaisi myöhästyä, jos yhteydet "periferiasta" jostain syystä eivät natsaisikaan. Maanantaiaamuna klo 6.37 starttasi juna kohti Churin kaupunkia, josta varsinainen Bernina Express kiertomatka alkaisi. Jännitysmomentti ykkönen oli etukäteen säätila: Sumuinen ilma olisi kaikista huonoin vaihtoehto. Onneksi ennuste oli meidän puolella ja lupasi selkeää säätä maisemamatkalle.
Toinen jännitysmomentti tuli ns. puun takaa. Hyttynen iski heti aamuvarhaisella suoraan keskelle otsaani. Kuulostaa naurettavalle, mutta minun kohdallani se on kaikkea muuta. Olen allergisoitunut näille pistiäisille ja mitä ilmeisimmin joka maassa on vielä oma hyttyskantansakin. AINA pistoskohtaan kohoaa sillä sekunnilla jumalaton paukama,  joka "hyvässä" lykyssä vielä äityy myöhemmin mätimään. Aseman apteekki ei ollut vielä auki. Eipä sitten auttanut muu kuin toivoa etten muuttuisi päivän mittaan kasvoiltani tunnistamattomaksi quasimodoksi !!! Onneksi on otsatukka, joka armollisesti peitti yksisarvisuuteni alun. Tältäköhän tuntuu kun ottaa otsaansa Botoxin?

Churin kaupunkiin oli noin tunnin junamatka, joka sujui aamuhämärissä. Kaupunki on kuulemma vanhin Sveitsissä, mutta siitä emme saaneet mitään käsitystä. Näimme vain rautatieaseman. Aamun valjettua alkoi varsinainen kiertomatkamme Bernina Expressillä. Junavaunun ikkunat olivat todella laajat, kaartuen osittain katon puolelle. Varauksemme mukaisesti asetuimme vastakkaisille penkeille, ikkunapaikoille ja hiljaisesti toivoimme että viereiset paikkamme olisivat jääneet myymättä. Se toive ei kuitenkaan toteutunut, kun muutaman kerran käytävää edestakaisin seilannut pariskunta löysi lopulta paikkansa meidän vierestämme. Nyökkäsimme heille tervehdyksen merkiksi. Seurustelun sijaan käänsimme päämme ikkunoihin päin. Näin osoitimme hiljaisella tavalla että olemme tulleet katselemaan maisemia, joka todellakin oli se matkamme päätarkoitus. Junassa olisi ollut mahdollisuus seurata kuulokkeilla selostusta matkan eri etapeista. Tällä kertaa tuntui mielekkäämmälle keskittyä vain maisemien ihailuun.

Kuvaaminen osoittautui heti alkuunsa mahdottomaksi. Suurista ikkunoista tuli kuviin heijastuksia. Lisäksi kuvat näyttivät mitättömiltä live -maisemaan verrattuna. Tai sitten tekniikkani ja kuvaamisosaamiseni oli onnetonta. Tosin Markkukin todisti asian olevan hänellekin yhtä ongelmallista. Tämä oli juuri sellainen reissu joka pitää nähdä ja kokea - eikä kuvata!

Alp Grümin kohdalla, reilun 2 km korkeudella juna pysähtyi noin vartin verran, jossa meidät turistit päästettiin junasta ulos jaloittelemaan ja ottamaan kuvia. Jonohan siihen selfiepaikkaan heti muodostuikin  -me myös.

Suuret ikkunat päästivät auringonvalon lisäksi myös lämmön sisälle vaunuun ja ainakin minä tarkenin. Vierustoverimme olivat ilmeisesti kotoisin lämpimämmiltä leveysasteilta, koska heille ei näyttänyt missään vaiheessa tulevan päällysvaatteiden vähentämisen tarvetta.
Pian ei tarvinnut arvuutella ketä vieressämme oli. Herrashenkilö Markun vieressä esittäytyi pakistanilaiseksi herra Sultaniksi. Hän oli vaimonsa kanssa pitkällä Euroopan turneella ja junan pääteaseman Tiranon jälkeen jatkamassa matkaa Milanoon. Istuimme siis aidon Sultanin vieressä. Hänen ja Markun välille virisi ajoittain  matkan aikana mielenkiintoisia keskustelurupeamia. Herra Sultan omisti kotimaassaan yhtä sun toista tuotantolaitosta sekä Himalajan vuoristossa huvilan, joten voisin kuvitella ettei Sveitsin maisemat enää kovin riittäneet hämmästyttämään heitä - toisin kuin meitä.
Mielikuvieni perinteiseltä sulttaanilta herra ei vaikuttanut. Sultan oli hyvinkin kansanmiehen oloinen ja näköinen. "Ei ole koiraa karvoihin katsominen" - kansanviisaus piti hyvin paikkansa.
Heillä oli suuri perhe ja kumpikin esitteli meille kännyköistään kuvia jälkikasvustaan. Perhe on heillä hyvin tiivis ja laajempi yhteisö kuin meillä. Vastavuoroisesti mekin näytimme omistamme kuvia. Kännykkä - connecting people :)
Rouva oli vähäpuheisempi, mutta halusi ottaa minusta ja itsestään yhteisselfien, jonka lähetti ehkä perheellensä. Huomasin hänen ottaneen useita "salakuvia" minusta ja jakelevan niitä kännykkäviesteissään. Rouva oli enemmän kännykkänsä kuin maisemien lumoissa, mutta kuten sanottua; Himalajan korkeuksien vastapainoksi voisi vaikka Pohjanmaan lakeudet ollakin sitä eksotiikkaa.
Matkatuttavuutemme kunniaksi tarjosimme heille Fazerin sinistä, josta he kohteliaasti kieltäytyivät (eivät ymmärtäneet hyvän päälle). Me puolestamme kyllä kelpuutimme heidän tarjoamansa kahvit. Loppuviimeksi herra Sultan vaihtoi Markun kanssa yhteystietoja ja saimme kutsun tulla heidän Himalajan huvilalle. Kuvien perusteella ihan kelpo kohde. Mikä ettei joskus :)
Tiranoon saavuttuamme tiemme erosivat. Taas tuli koettua mitä uutta ja odottamatonta voi löytyä matkan aikana, lyhyessäkin kohtaamisessa.

Junamatka päättyi Italian Tiranoon, jossa ehdimme vain ruokailemaan. Vuoristo kehysti edelleen maisemaa ja kadunvarsilla huojuivat palmut. Paikallisen tavernan terassilla pastaa ja risottoa syödessämme huomio kiinnittyi yleiseen katukuvaan. Sveitsiin verrattuna tunnelma oli jotenkin erilainen - etelämaalainen, ehkä rennompi ja autokanta...hmmm...kansanomainen, jopa lommoinen. Niin ja tiramisu oli tavernasta loppu :(
Tämä oli turistin pika-analyysi. Mielikuva kahden tunnin pysähdyksestä.

Tiranosta jatkoimme matkaa bussilla Luganoon. Jos mahdollista niin bussin ikkunasta kuvaaminen oli vieläkin mahdottomampaa. Puolet matkasta mutkitteli kaunista rantareittiä ja kapeita kujia kylien halki. Ruokailun jälkeen linja-auton keinunta alkoi kuitenkin uhkaavasti painamaan silmäluomia. Niin näytti muillekin matkalaisille käyvän. Puolivälissä matkaa oli onneksi jaloittelutauko, joka piristi lopuksi matkaa. Luganoon emme enää jaksaneet illansuussa jäädä kuljeskelemaan, vaan lähdimme junalla paluumatkalle kohti Zürichiä.

Koko päivä postikorttimaisemissa - hieno päivä. Eikä aamun inisijä pystynyt onneksi muuraamaan silmiäni umpeen upeiden maisemien katselulta.
Heikkohermoisille varoitukseksi seuraava kuva, vaikka näin Halloweenin kynnyksellä ollaankin.

Heli -siskoni kehoitti laittamaan kuvan oveen varoituslapuksi, niin pötkii karskimpikin pakoon:)

Tunnelmasta toiseen

Tapahtumarikas syyslomaviikko vierähti nopeasti. Täytyy tässä muutama hetki sulatella ja järjestellä mielessään viikon elämyksiä ennen kuin niistä pystyy mitään tolkun tekstiä kirjoittamaan. Markku lähti eilen kotimatkalle ja on varmasti myös hetken aikaa pää pyörällä. Ja vielä enemmän olisi jos viimeisen päivän lentäminenkin olisi onnistunut....

Sitten lauantaipäivän tunnelmiin: Lähdimme lauantaiaamuna hyvissä ajoin lentokentälle. Sveitsin julkinen liikenne, junat mukaan lukien, toimii kellon tarkkuudella. Tässä iässä on tapana kuitenkin olla joka paikassa hyvissä ajoin. Nyt tämä tapa kannatti, sillä eka kertaa koimme senkin että junaan tuli jokin tekninen vika. Mielessä ehti jo käväistä ruuhkat, ihmisten poukkoilut asemilla ja pitkät taksijonot. Mitään kaaosta ei tullutkaan, sillä varayhteys oli järjestetty samantien ja lisäaikaa siirtymiseen ei juurikaan kulunut. Matka kentälle sujui siis aikataulussa. Lähtöaulaan jäävälle vilkuttajalle näyttää aina olevan kovempi paikka olla saattajan roolissa...

Naiselle tyypilliseen tapaan päätin lohduttaa itseäni shoppailemalla :) Aurinkoinen lauantaipäivä oli vasta aluillaan ja suuntasin kohti tutuksi tullutta Helvetiaplatsin kirpparia. Nuorelta myyjäpariskunnalta ostin talven varalle takin ja nilkkurit. Kait se jonkinmoinen talvi tännekin tulee vaikkei nyt vielä siltä näytä. Päivälämpötilat kun ovat reippaasti yli 20 astetta.

Ruska on tosin alkanut jo värjäämään puita ja pensaita syksyiseen loistoon.






Suuntasin seuraavaksi Bürkliplatsin kirpparille. Sieltä löysin pari mekkoa. Nyt ne olivat malliltaan sellaisia ettei ollut pelkoa päällejuuttumisesta. Kirppareilla tuntuu olevan käytäntönä, että viereisen kojun myyjät osallistuvat myös kaupanteon edistämiseen - kehumalla ja ylistämällä vaatteen sopivuutta. Olen ilmiselvästi taipuvainen uskomaan nämä vakuuttelut, koska päädyin taas tekemään kaupat. Ei olisi näköjään kannattanut raahata mitään omia vaatteita tänne. Tuleepahan uudistettua omaa garderobia näinkin :)

Haikeus alkoi hälvetä ja mieliala koheta ostosten ja auringon myötä. Nyt sitten etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Bahnhofstrassea pitkin suunnistin kohti Manorin kauppakeskusta. Sisääntulokerroksessa käteeni tyrkättiin kuponki jossa vinkattiin pohjakerroksessa alkavaan muotinäytökseen. Mikäpäs siinä - tulevan syksyn kuuminta vaatehottia katsomaan ennen ruokailua. Minullakin kassit pullollaan syystamineita.

Muotinäytös oli jo hyvässä vauhdissa ja meille kuponkilaisille tarjoiltiin skumppaa kuten konsanaan VIP vieraille. Päätin eläytyä täysillä tähän katselmukseen ja asettauduin lopuksi ottamaan yhden mallin kanssa jopa selfienkin.

Skumppa-aperitiivit nauttineena sain ruokailuseurakseni nuoren naisen. Rohkeasti aloitin smalltalk keskusteluni alkeissaksallani, jonka hän kyllä valitettavan nopeasti muutti englanniksi. Vivian oli paljasjalkainen zürichiläinen, oneline -markkinoinnin ammattilainen. Tätä nuorta sukupolvea, joiden ammateista ei ole hajuakaan. Vivianin lähdettyä törsäsin vielä jälkkäriinkin - omenaleivos vaniljakastikkeella.

Kylläisenä kävelin verkalleen satamaa kohti. Tiesin että syyskausi on jo vähentänyt laivavuoroja, vaikka sää on mitä kesäisin. Kalenterin mukaan mennään. Ottaisin sellaisen risteilyn, jolla pääsisi lähelle kotisatamaa. Lopun matkaa voisin mennä junalla. Kuuden jälkeen alkaisi ilta kuitenkin jo hämärtymään.

Pikkukujat johdattivat minut ennen satamaa Fraumünsterin aukiolle. Ei ollut huono valinta istahtaa siihen hetkeksi kuuntelemaan kaunista musiikkiesitystä.



Satamassa tuli penkille vierustoverikseni rouvashenkilö, joka aloitti keskustelun naureskellen että kuuluttajan ääni oli hänestä "komisch". Sanoin että osaan hieman saksaa ja minustakin ääni oli "komisch". Hienoa ettei hän heti pelästynyt takelteluani ja muuttanut puhettaan englanniksi (ehkei osannutkaan) vaan hidasti puhettaan. Kertoi olevansa zürichiläinen ja odottavansa 93 vuotiasta äitiään, joka oli mennyt viereiselle kirpparille. Heidän oli tarkoitus ehtiä pian lähtevälle risteilylle, mutta äitinsä oli kuulemma kuin nuoret, joita sai aina odottaa. Olimme molemmat mummoja - hänellä myös kaksi lapsenlasta. Harmi että keskustelumme jäi lyhyeksi, koska iäkäs äitinsä tulikin ajoissa paikalle ja he ehtivät viimeisten joukossa laivaan. Vielä laivan portilta he kääntyivät vilkuttamaan minulle kuin hyvät ystävät konsanaan.

Kohta tuli minunkin laivamatkan vuoro. Kukaan ei tosin ollut vilkuttamassa minulle. Enkä saanut ketään viereeni matkaseuraksikaan. Maisemat ovat aina yhtä kauniit vaikka lähestyvä ilta ja syksy niitä tummentaakin.

Illalla perhe saapui kotiin syyslomareissultaan. Siirryin vilkuttajasta vastaanottajaksi. Olipa monipuolinen päivä tunnelmaltaan. Haikeutta ja hilpeyttä.

Asiakaspalvelukokemus

Zürichissä on lokakuussa viikot 41 ja 42 koululaisilla syysloma. Markku on tulossa tänne eka syyslomaviikoksi ja suunnittelin meille siihen Glacier Express panoraamajunareissua Sveitsin maisemiin. Netin selailu näytti varaustilanteen suhteen huolestuttavalta. Juuri se päivä, jolloin meillä on Tageskartet käytössä, juna oli jo lähes loppuunmyyty. Sitten ei auttanut muu kuin lähteä Hauptbahnhofille setvimään tilannetta tarkemmin.

Koko päärautatieaseman halli oli täynnä telttoja ja lederhoseneihin ja dirndileihin pukeutuneita iloisia Oktoberfest juhlijoita. Välittämättä kuohuvista olutkolpakoista kiiruhdin kohti SBB:n toimistoa. Matka piti saada varattua.

Vuoroa odotellessani huomasin harmikseni, että pankkikorttini oli jäänyt kotiin. Jouduin siten heti tunnustamaan unohdukseni minua palvelevalle ikäiselleni naisvirkailijalle, johon hän totesi, ettei luonnollisesti mitään varausta voitaisi vahvistaa ilman maksua. Ymmärsin asian olevan juurikin niin, mutta pyysin häntä kuitenkin ystävällisesti tsekkaamaan senhetkisen varaustilanteen. No eipä hänkään tietysti mitään lisäpaikkoja pystynyt taikomaan. Emme saisi vierekkäisiä, emmekä vastakkaisiakaan paikkoja, eikä koko junamatka siten tuntunut enää houkuttelevalta. Istua nyt 8 tuntia junassa kykenemättä keskustelemaan!

Pettymyshuokailujeni lomassa aloin jostain syystä kertomaan virkailijalle aupairmummi tarinaani ja muutaman "Waun" jälkeen hän puolestaan kertoi oman tarinansa: kuinka oli syntyjään hollantilaisena päätynyt Espanjan kautta Sveitsiin. Näin meidän välille syntyi yhdistävä tekijä ja hän innostui etsimään meille vaihtoehtoista matkasuunnitelmaa. Päädyin hänen suosittelustaan toiseen panoramajunareittiin -Bernina Expressiin. Se tuntui jopa edellistä mieluisammalle. Varsinkin kun se olisi vielä mahdollista tehdä yhden päivän aikana. Virkailija aikataulutti ja tulosti vaihe vaiheelta koko matkareitin kotiovelta kotiovelle. Kirjoitti jopa hyvän ruokapaikan nimenkin Tiranossa. Tulisin sitten vain heti seuraavana aamuna uudelleen toimistolle varaamaan matkan. Hän ei tosin itse olisi silloin töissä, mutta paikkavaraustilanne näytti lupaavalta. Ehdimme siinä asioinnin lomassa vaihtaa ajatuksia mm. elämän ainutlaatuisuudesta, hetkeen tarttumisesta, ikääntymisestä, silmälasien etsimisestä. Kahvista tykkäsimme myös molemmat ja olimme aamuihmisiä. Oliko hän myös koira -ihminen.... se jäi kysymättä. Vain minä olin se mummo:)

Loppujen lopuksi huomasin että olin saanut kokonaisen tunnin mitä parhainta henkilökohtaista palvelua. Toivottelimme vielä toisillemme "Alles Gute" ja "Schönes Wohenende" ja hän minulle "Gute Reise". Kiitollisena tästä palvelukokemuksesta olisin painanut vaikka sata kertaa vihreää hymynaamanappia, jos ovensuussa olisi se palautekyselypömpeli sijainnut. Kiittelin vuolaasti (käytännössä parilla sanalla) ovensuussa seisonutta palveluohjaajaa, joka alunalkaen oli ottanut minut vastaan ja kysynyt mitä palvelua tarvitsisin.

Sain palvelua ihmiseltä ihmiselle - niin yksinkertaista - niin mieleenpainuvan hyvältä tuntuvaa.