Pääsiäinen

                                                             🐥 Pääsiäisterveiset Saksasta 🐥

                                BAMBERG

                                NÜRNBERG

                   
KIITOS SILJA JA ANTON 💜   

                   
Pääsiäisterveiset Hollolasta 🐕

Reinin putouksilla

Kannattaa ehdottomasti tulla kauempaakin katsomaan Reinin putouksia -  Euroopan suurinta lajissaan. Minulla se ei tässä kohtaa tarkoita kuin tunnin junamatkaa suuntaansa.

Erikoista on, että näihin maisemiin pääsee junalla aivan linnan juurelle saakka Schloss Laufen am Rheinfall rautatieasemalle.

Putoukset on nähty eri kuvakulmista helpostikin muutamassa tunnissa tauot mukaan lukien, mutta miksi palata sinne toistamiseen ?

Syy löytyi erikoisesta majapaikasta - Jugenherberge Dachsen am Rheinfall

Paikka ei vaikuttanut miltään bilelomalaisten kohteelta. Eikä Booking.comin sivujen arvostelutkaan tukeneet tätä olettamustani. Budjettimatkalaisena sivistyksessäni oli suuri aukko hostellidormissa yöpymisestä. Nyt olisi tilaisuus paikkoa tämä puutos ja testata sen hyvät ja huonot puolet.









Jokaisella meistä on varmaan omanlaiset mielikuvat nuorisomajoista ja niiden yhteismajoitussaleista. Minulla ainakin. Sen verran jälleen epäröin ja arastelin, että olin jo etukäteen yhteydessä majapaikkaan. Vetosin lonkkavaivoihin ja selitin kuinka hankalaa minun olisi kiivetä yläpedille. Saisinko siis toivoa alapetiä? Minulle vastattiin kohteliaasti, ettei petejä voi varata. Jokainen valitsee paikkansa sitten itse. Ahaa - se tietäisi siis ryysistä ilmoittautumisessa. Halusin olla ajoissa paikalla ja jonon etukärjessä,  kun ovet avattaisiin. Nopeat syövät hitaat. Kaikki kai halunnevat alapedille ja reunapaikalle ?

Istuin sisäpihan penkille jo puolta tuntia ennen aukioloaikaa. Pidin silmällä majapaikan ovea. Valmiina syöksymään sisälle. En hämääntynyt ovessa olevasta lapusta, joka viestitti muuta kuin täpötäyttä hostellia. Kuinka moni 92 vuodepaikasta olisi kuitenkaan loppupelissä  vapaana ?

Aikani kuluksi tutkailin putouksen sijasta myös pihan kiveystä. Tulin bonganneeksi monta sydämenmuotoista, vuosisatojen aikana monien askeleiden sileäksikuluttamaa kiveä. Kauniita nekin !














Sveitsiläisellä tarkkuudella ovi avautui täsmälleen kello 17. Olin ensimmäinen ja ainut ilmoittautumisluukulla. Sain huoneen nro 4. Peti pitäisi itse pedata ja lähtiessä purkaa. Aamiainen kuului hintaan. Illan pimetessä putous olisi valaistu ja sitä olisi mahdollisuus mennä ihailemaan ilmaiseksi muuten maksullisille kulkureiteille. Samoin aamulla ennen klo 9 alkavaa lipunmyyntiä samaiset reitit olisivat avoinna. Ystävällinen ja avulias respan tyttönen kertoi että paikka suljettaisiin elokuussa. Vuokrasopimus oli Zürichin kanssa umpeutumassa ja edessä olisi mittava restaurointiprojekti. Tuskin paikka enää sen jälkeen toimisi nuorisomajoitustilana. Minulla oli siis ainutlaatuinen mahdollisuus yöpyä näin historiallisessa kohteessa.

Tuloselvitykseni aikana ilmaantui resepsuuniin ikäiseni pariskunta. Olin nähnyt heidät pyörineen jo aikaisemmin sisäpihalla. Eivät ehkä tulleet kaukaa, kun ei näkynyt pikkureppuja suurempia kantamuksia, kuten ei minullakaan. Tältäkö nykyisin nuorisomajoituksen porukka näyttää? Me ikinuoret harmaapantterit :)

Kapusin sileiksi kuluneita porrasaskelmia ylemmäs.  Jyhkeiden ovien takana voisin nukkua yöni rauhassa. Taotut lukot ja saranat olivat kaukana korulippaan tyyppisistä lukkoviritelmistä. Putouksen pauhu vaimenisi kyllä metrinpaksuisten seinien taakse.

Pitäisikö olla huolissaan muista yöpyjistä? Kahdeksan liikkujaa samassa huoneessa saranoiden ja lattialankkujen naristessa voisi saada yön tunnit tuntumaan pitkiltä.

Hätätilanteessa ottaisin varasuunnitelman käyttöön. Livistäisin tarvittaessa maitojunalla takaisin Herrlibergiin.

Milloin muulloin tarjoutuisi tilaisuus olla linnanneitona keskellä satumaista maisemaa, oikeassa linnassa, pitsiverhojen takana !!!!

Vilkaisu ikkunasta sisäpihalle sai jalkani notkahtamaan. Vautsit - teki mieli vilkuttaa kuninkaalliseen tyyliin pihalla liikkujille :)

Majoittumisen jälkeen lähdin kahvilan kautta kävelykierrokselle. Linnan ravintola näytti olevan varattuna hääjuhlijoille. Ja mikä erikoisinta - toinen lasiseinäisistä näköalahisseistä oli katettu jonkun onnellisen pariskunnan yksityistä juhlahetkeä varten. Privaatti tarjoilijan kaataessa sopivin väliajaoin kuohuvaa juomaa laseihin.

Illan hämärtyessä minä tiukensin vain takin liepeitä ympärilleni jatkaessani polkua alaspäin
putouksen kuohujen kostuttamassa kevätillassa. Lähietäisyydeltä katsottuna valaistut kuohut näyttivät lähinnä vaahtoavalta fairy -vedeltä.

Eipä kovin houkutellut laskeutua portaita alemmas kuohuja katselemaan. Pimeys kun sai varjotkin elämään....

Uteliaana palasin majapaikkaan. Arvuuttelin mielessäni yöpyjien määrää. Yllätys-yllätys !!! Saisin nukkua yöni yksin kammarissa. Muutenkin koko talo vaikutti hiljaiselta. Kerroksen muutkin salit olivat tyhjiä. Nyt ei auttaisi pelätä kummituksia eikä heiluvia verhojakaan. Ovi säppiin ja unta palloon. Aamu tulisi nopeammin.

Aamiaista oli tarjolla vain klo 8-9. Siellä tapaisin muut yöpyjät. Pyöräilevästä pariskunnasta ilmaantui herra paikalle. Istahti vain kahvikupillisensa ajaksi seuraani. Kertoi olevansa paikallisia "alkuasukkaita" ja pyörämatkan etäisyydellä kotoa. Retkellä seuralaisensa kanssa. Osasi suomea "perunamuusi" -sanan verran. Vieraillut kerran Suomessa jollain kansanmusiikkifestivaalilla. Poistui katsomaan olisiko toinen osapuoli jo hereillä. Ikkunan alta leijailevasta savupilvestä päätellen hänen Sherlock Holmes piippunsa oli pikemminkin syypää pikaiseen poistumiseensa.

Pian hänen jälkeensä aamiaishuoneeseen saapui zürichiläinen nelilapsinen perhe. Retkimeiningillä kun olivat liikenteessä ei hammasharjoja kummempia matkatavaroita ollut vastuksina. COOL !

Siinä oli koko nuorisomajan sen yön asukit. Turistikausi ei ole näköjään vielä alkanut. Minulle jäi avautumatta makuusaliyöpymisen oikea totuus - enkä tiedä haluaisinko sitä loppupelissä kokeakaan. Vain 40 frankkenilla kaikki tämä ihanuus ! Täyskymppi kilahti matkakokemuskassaani.  Nyt on seikkailut monilta osin jo paketissa.

Alkaa aupairmummi -kauden viimeinen kvartaali.

Lipellä on asiaa

 

Niin että nyt on sitten löytynyt oikein kaima Reinin sivujoesta. Riesa se on tullut tästä nimestä. Minkäs teet kun Lippe nimen keksivät laittaa. Jaksavatkin höpöttää, että saksaksi tarkoittaa huuli. Kai se on parempi kuin Ohr. Vaikka yhtä huulen heittoa näistä korvista tuntuu kyllä riittävän.....

Emäntä käy nyt näköjään koluamassa kaikki maailman kolkat.
Kuulemma käynyt kahteen otteeseen Reinin putouksillakin veden virtaamista ihmettelemässä. Huvinsa kullakin!
Minulle riittää lätäköt, joista voi lenkillä tarvittaessa vettä lipaista pahimpaan janoon. Muuten kierrän kaikenlaiset vesipassit kaukaa.

Kohta alkaa se niiden jokakeväinen vöyhötys talviturkin heitosta. Oikein kilpailevat kuka ehtii ensin. Ihme touhua!

Minä ainakin pidän saman turkin päällä kesät talvet se on vissi !

Jokohan se kohta malttaisi kotiapäinkin suunnistaa. Kyllä sitä täälläkin pian vettä virtaa joka ojassa. Käytiin Markun kanssa tsekkaamassa mökkipihan tienoot männä viikonloppuna. Järvi oli vielä jäässä, mutta tiet oli sulana.

Josko sitä kohtapuoliin pääsis hilpaisemaan vähän mökkitietä pitkin...

Kyllä minä viime syksynä niin mieleni pahoitin Siljalle ja Antonille. Moittivat, kun hieman pihapiiristä poikkesin metsän puolelle.
Hetikö olis pitänyt takas tulla, kun kuonossa kutkutteli muut viestit.

Takapenkillä ja vielä sidottuna piti Lahteen asti kyydissä kytkyttää. Että jaksoivatkin räpättää ja hermoilla  moisesta "karkumatkasta". Vieläkin ottaa pattiin.


Markku hyväkäs toinen, joka on kanssa mammalle heti kielimässä nolojen kuvien kera, jos jotakin vähän oma-aloitteisesti keksin.

Tässä sitä vaan haaveillaan. Eipä sitä päivässä paljon muutakaan ole. Mitä nyt oravan p***nat käyvät ikkunan takana irvimässä.

Muistutan että merkkipäiväkin lähestyy. Nimipäivää pukkaa yhtäaikaa teikäläisen syntymäpäivän kanssa. Jos sinne matkalaukun nurkkaan jäis meikäläisellekin joku tuliaisen mentävä kolo. Markku sentään viime reissultaan toi aikas mehevän potkanpätkän.

Niin että tiedoksi vaan....voisi sitä välillä tulla tuota palloakin viskomaan.

Kertokoon nyt sitten niistä putouksista kun mielensä tekee kuitenkin.

Kuulolla ollaan.

Pikku-Heidin kylässä

Vuotuisessa sitoumuksessani olen luvannut itselleni välttää kiirettä ja epäröintiä. Silti epäröin kuluneen viikonlopun kohdevalintaani - Pikku-Heidin kotikylää Maienfeldissä. Olisiko siellä sittenkään riittävästi nähtävää? Lapsuuden kirjoista muutamat ovat jääneet hyvin mieleeni. Muistikuvat Pikku-Heidistä olivat tosin ehtineet jo kovasti haalistua. Oikeastaan aupairmummivirankin puolesta minun kuuluisi ehdottomasti myös tässä kulttuurikohteessa vierailla. Onhan Pikku-Heidi kirja maailman kolmanneksi eniten eri kielille käännetty teos - Raamatun ja Koraanin jälkeen. Siispä kapsäkin kanssa kohti Maienfeldiä.

Valitsin majapaikaksi Hotel Hirschenin juna-aseman läheisyydestä. Ei enää laukun raahaamista pitkin mukulakivikatuja ja jyrkkiä portaita, kuten minulle kävi Saint Gallenissa edellisenä viikonloppuna. Vielä ei vuodenaikakaan olisi niin kuuma etteikö ilmastoimattomassa ullakkohuoneessa selviäisi pari yötä paistumatta.

Tarvittaessa voisi alppi-ilmaa hengitellä jopa kattoikkunaa aukomalla. Luksusta oli myös hotelliaamiaiset ja hissi. Budget/economy/basic huoneeseen pääsin kätevästi peruuttamalla. Suorana kykenin seisomaan selkä ovea vasten. Pari naulakkokoukkua, tuoli, yöpöytä ja suuri taulutelevisio. Wc ja peili löytyivät samalta käytävältä ja suihku alakerrasta. Kaikki mitä yksi naisihminen vuoteen lisäksi yöpymiseen tarvitsee. Huoneessa oli siistiä eikä mitään ylimääräisiä liikkuvia osia ollut silminnähden havaittavissa. Kaikki hyvin tähän mennessä.







Perjantaina saavuin kohteeseen sen verran ehtoopuolella, että päätin tyytyä vain lyhyeen kaupunkikierrokseen. Ensivilkaisu ympärille - eipä tulisi täälläkään maisemia puuttumaan.

 

Opasteet Heidikylään oli juna-asemalta lähtien todella selvästi viitoitettu. Ei olisi seuraavana päivänä huolen häivää perille löytämisestä.

Näin jälkeenpäin ajatellen - oliko sittenkään?

Siinähän se ilta sitten vierähtikin, kun kaikki kujat ja kulmantaukset piti kurkkia.

Auringon laskiessa palasin hotellille, jossa joku paikallinen pelimanniyhtye oli viihdyttämässä harvalukuista yleisöä. Liityin joukon jatkeeksi ja istuin kolmen rouvan pöytäseurueeseen. Kaksi heistä oli saman kylän tyttöjä ja kolmas naapurikylästä. Puheliaita mammoja ja tottakai puhe siirtyi minuun. Sain jälleen kerran tilaisuuden kertoa aupairmummi tarinaani ja valaista kaukaisen Suomen oloja. Lunta, pimeää ja kylmää on ja kesä on kaunis. Näistä olimme yhtä mieltä. Muutamaa käsitystä jouduin oikomaan. Karhuja ja susia ei ole jokaisen talon takapihalla, eivätkä kaikki suomalaismiehet ole humalaisia. Suomen ja venäjän kielet eivät ole samanlaisia, vaikka naapureita ollaankin. Pyynnöstä annoin autenttisen suomenkielen näytteen, joka sai rouvat hytkymään naurusta. Hieman vakavoiduttuaan totesivat kohteliaasti ettei kyllä sveitsinsaksastakaan mitään selvää saa. Jälleen olimme yhtä mieltä. Lopuksi rouvat neuvoivat minua menemään bussilla Heidi -kylään ja päivän päätteeksi rentoutumaan viereisen kaupungin kylpylään. Näin olin alunalkaen suunnitellutkin. Nyt keskittyisimme musiikin kuunteluun.
Muutama pari kävi tanssahtelemassakin sen parituntisen aikana mitä minä olin paikalla. Kiitin rouvia mukavasta seurasta ja vetäydyin kammiooni lepäämään huomista retkeä silmälläpitäen.

Lauantaina sain yllättäen aamiaisseuraa viereisen pöydän pariskunnasta. Herrashenkilö sanoi kuulleensa edellisiltana osan rouvien kanssa käymästäni keskustelusta ja halusi varmistaa olenko tosiaan Suomesta saakka. Hän oli itse käynyt kerran Pohjois-Suomessa. Lomakokemusta himmensi muistot ilkeistä hyttysparvista. Voi ei - paha oikoa tätä käsitystä. Olin siis samaa mieltä. Jätin kuitenkin avautumatta omista kokemuksistani viime syksyn vastaavista pistiäisistä Zürichissä....
Kerroin että olin illan aikana seurannut heidän tanssiaan ja olevani itsekin innokas tanssija. Muutettuani keskustelun tälle uralle löytyi meiltä paljon mukavampaa keskustelun aihetta kuin Suomen hyttyset. Siirryin heidän pöytäänsä ja aamiaisen syönnin lomassa jutustellessa aikaa oli kulunut huomaamatta pari tuntia. Kysyttyään mihin paikkoihin aikoisin vielä tutustua ennen kotiinpaluutani sain heiltä suosituksen vierailla Logarnossa. Tessinin kantoni onkin vielä suunnitelmissani kesäkuussa, Suomen juhannuksena. Ai niin - sanoihan tämä herra saaneensa suuren kalan pohjoisen joesta ja ihmetelleensä yötöntä yötä. Fiuuh - jotain eksotiikkaa meilläkin :)

Sen olen oppinut näillä reissuilla, ettei ilman (tyhjää)vesipulloa ja eväitä kannata retkille lähteä. Niinpä nytkin pyörähdin lähikaupan kautta. Siellä törmäsin tuttuun rouvashenkilöön joka kysyi olinko tykännyt illan musiikista ja suositteli vielä kerran menemään bussilla Heidi -kylään. Sanoin mieluummin käveleväni. Rouva kuittasi kommenttiini vain pikaisella päästä varpaisiin -silmäyksellä. Muistaakseni opaslehtisessä sanottiin koko Heidi -kierrokseen menevän noin tunnista puoleentoista. Palasin hotellille viisi ja puoli tuntia myöhemmin !!!!

Valitsemani reitti mutkitteli joka puolella avautuvien viinitilusten läpi. Seurasin Heididorf opasteita verkkaisen kävelyni lomassa. Paksujen murattiköynnösten peittämät kivimuurit jykevine rautaportteineen reunustivat kyläteitä. Hitaasti kiiruhtaen eteni matkani ylöspäin.

Jossain kohtaa huomasin ihmetteleväni etteikö kukaan muu minun lisäkseni ollut kiinnostunut
Heidi kylästä? Ei mennyt bussia eikä näkynyt muitakaan käypäläisiä. Varmistin vielä tienviitoista että olin oikeassa suunnassa. Mielessä käväisi se syksyinen Adlisberg -vaellus jossa kohde jäi löytämättä...

Tunnin kuluttua saavuin Heididorfiin takavasemmalta. Pitääpä myöhemmin tarkistaa miten olen tulkinnut opaslehtisen reitit ja aikataulut. Kylässä ei ollut turistitulvaa vielä ennen puolta päivää (eikä myöhemminkään). Onneksi oli eväät mukana. Oli penkkejä ja pöytiä mistä valita taukopaikka.

Eväspussin rapina sai kanat liikkeelle. Ne olivat oppineet saamaan osansa turistin pullasta. Kun minun kädestä ei alkanut murujen kylvöliikettä näkymään päätti johtajakana ottaa uhkaavamman lähestymistaktiikan. Ei auttanut kun kääriä eväät kasaan ja siirtyä toiseen paikkaan, lähemmäs vuohiaitausta. Kohta oli kanat senkin pöydän alla. Nyt piti lähteä rivakammin liikkeelle, jos mieli säästyä ärhäköiltä nokankoputuksilta.

Juoksin Heidi talon taakse, josta löysinkin aurinkoisen penkin muurin kyljestä. Kanat olivat saaneet uuden uhrin, joka näytti jakelevan runsaskätisesti niille nokittavaa.

Eväät syötyäni olin valmis aloittamaan tutustumiskierroksen. Aloitin Pikku-Heidin talosta. Menneen maailman tunnelma oli käsinkosketeltava. Aistiessani tunnelmaa palautuivat monet lapsuusajan muistot mieleeni.

Sisätiloihin asetetut "näköisnuket" olivat pettymys. Ne lähinnä pelottivat.

Nuket eivät edes muistuttaneet Heidiä ja Peteriä !!!

Jokaisen mielikuvitus olisi taatusti riittänyt asettamaan sadun henkilöt näihin raameihin.
Miksi siihen ei luotettu?

Alppimajan ullakonluukusta kurkistaessani olin saada sydärin !!!

Tästä verstaasta ja varpuluudista tuli oma edesmennyt pappa mieleen.
Ja kyllähän isänikin on edelleen innokas polttopuiden tekijä.

Kirjoissa ja elokuvissa välittyi Pikku-Heidin vahva suhde luontoon ja eläimiin. Suurimmaksi osaksi työn kautta.

Kilit ja vuohet olivat tarhassa. Kieltokyltti aitauksessa esti häiritsemästä ruokataukoa. Kanat jahtasivat turisteja. Kaipa nämä lehmät herännevät kesemmällä eloon.

Jotakin jäin kaipaamaan tällä saralla.

Museokäynnin päätteeksi lähetin Sveitsin pienimmästä postitoimistosta kortin "Pikku-Heideilleni".

Kovin toimeliaalta ei tämä Postimies Pate vaikuttanut.

Katsotaan milloin kortti on perillä...











Palasin takaisin sitä suorempaa, varsinaista Heidiwegiä pitkin. Se oli kuitenkin tavallaan jopa "tylsempi" näkymiltään. Enää ei harmittanut aamuinen pitempi reittivalintani. Olin unohtanut kuinka matkanteko voi olla yhtä tärkeää kuin itse päämäärän saavuttaminen.

Iltapäivällä olin vähällä jättää lähtemättä kylpylään. Parin kilometrin kävely ei tuntunut tässä kohtaa yhtään houkuttelevalta vaihtoehdolta. Aikani kamppailtua itseni kanssa vääntäydyin ylös ja lähdin patikoimaan kohti kylpylää.

Upea Tamina Therme -kylpylä sijaitsi toisella puolella Reiniä, Bad Ragazin kylpyläkaupungissa.

Matkalla näin joen pinnan olevan todella alhaalla. Pitäisikö toivoa sateita? Turistin näkökulmasta tietysti ei, mutta käväisipä mielessä suuremmatkin huolet. Maapallon säätilan ääri-ilmiöt ja kasvihuoneilmiö.

Parituntinen lilluttelu lämpimissä vesialtaissa sai niin ajatukset kuin lihaksetkin pehmenemään. Vesi oli jälleen vanhin voitehista.

Pieni ja vaatimaton Pikku-Heidin kotikylä liikautti ja liikutti monella tasolla lähtemättömästi aupairmummin sydäntä.