Kirpparikierroksia ja sanasekoiluja

Onneksi olen jo vuosia harrastanut kirppareita. Sanon onneksi, koska Sveitsi on tunnetusti kallis maa eikä minulla olisi mitään asiaa=rahaa (eikä sen puoleen haluakaan) mennä Bahnhofstrassen huippukalliisiin kauppoihin. Riittää kun olen ratikan ikkunasta vaan katsellut vartioituja luxusliikkeitä ja huristellut Bürkliplatzin ja Helvetiaplatzin välillä.
Tosin minun pitää muistaa pitää kirppareillakin ostohaluni kurissa. Halvat löydöt tulisivat vielä kalliiksi, jos joutuisin niistä maksamaan ylimääräiset matkalaukut kotiinpalatessani. Kyseinen naisfiguuri sai siis jäädä odottamaan jonkun toisen pihalle pääsyä.

Bürkliplatz

Laivasataman vieressä oleva Bürkliplatz on mielestäni enemmän turistikohde. Siksi kai minuakin luultiin siellä turistiksi- jälleen venäläiseksi - ja pyydettiin makutuomaroimaan takin sopivuutta ostajakandidaatille. Kun en venäjää osannut niin kysymykseen "Zu gross?" vastasin rehellisesti "Ja". En jäänyt seuraamaan miten arvosteluni vaikutti ostopäätökseen, vaan jatkoin kierrostani. Pian olin itse vuorostani sovitustilanteessa. Yritin myyjän innokkaalla avustuksella pujottaa omien vaatteideni päälle mekkoa.  Kunnes muistin miten itselleni oli käynyt vuosia sitten lahtelaisen kirpparin sovituskopissa. Väenvängällä ahdoin tyköistuvan mekon päälleni enkä saanut sitä enää millään ilveellä pois. Olin pakko-ostoksen edessä, enkä nyt todellakaan halunnut samaan tilanteeseen. Varsinkaan jos mekko olisi jumittunut vielä omien vaatteideni päälle. Sillä erää jäi ostokset tekemättä, mutta joku toinen lauantai voi olla paremmat "tsäänssit".

Helvetiaplatz

Kirppareilla ei kuvien perusteella ole juurikaan eroa. Tunnelmaltaan kylläkin. Kauempana keskustasta olevalla Helvetiaplatzilla oli todellista kaupankäynnin meininkiä
Yleensä olen kirppareilla tottunut naisten vaatteiden ja lasten tavaroiden ylivaltaan. Täällä äimistelin sitäkin kuinka paljon paikalla näkyi miehiä, sekä myyjinä että ostajina. Siksipä omistajaa vaihtoi vaatteiden sijaan mm. jääkaappi, ruohonleikkuri, rukouspenkki, hevospatsas, pasuuna, jokin polttomoottorilla käyvä kone, jättikokoinen taulu, itämainen matto, lehtipuhallin. Ja tottakai koneita testattiin ennen ostopäätöstä :) Yhdessä kojussa olisi saanut hiustenleikkuupalveluakin.
Vietin tuntitolkulla aurinkoista lauantaipäivää - kierrellen ja katsellen.

Täsmäostos edesmenneiden vaelluskenkieni tilalle. Myyjän kanssa kävimme perinteisen tinkimiskeskustelun. Lähtöhinta oli 8 CHF ja kun vedin kännykästä esiin kuvamateriaalia em. kenkäraadoista, heltyi hän tiputtamaan hintaa vielä 2 CHF . Budjettimatkalaisena kaikki säästetyt frankenit ovat kotiinpäin.

Sorruin kuitenkin heräteostokseen.
Nyt kukkaro kiinni ja kotimatkalle.

AuPairMummin virkatehtävä pysyy mielessä kaikkialla. Löytyihän se lasten leikkipaikka Helvetiaplatzinkin kupeesta.















Kirppareilta voi löytää mitä tahansa ja niin löydän tällä hetkellä omasta puheestanikin. Kun on kuukauden kuunnellut päivittäin ruotsia, ollut kaksi kertaa viikossa saksantunneilla, itse tankeroinut tilaisuuden tullen enimmäkseen englantia, yrittänyt ymmärtää sveitsinsaksaa, niin omaan puheeseen ilmaantuu yllättäen ihan outoja sanoja. Tarkoitin sanoa "köynnös" niin siitä tuli löynnös, samoin kuin "tontusta" tuli tonni ym. sanasekoiluja. Onkohan tämä ihan normaalia? Jos en vuoden päästä osaakaan muuta kuin ihka oikeaa siansaksaa......

Ylikuormittunutta päänuppia on hyvä tuulettaa kirpparikierrosten jälkeen virkistävällä laivamatkalla. Jokaiselta kaupunkireissulta palaan laivalla kotisatamaan.
Vielä on ollut kesää jäljellä.

Näihin maisemiin on mahdotonta olla rakastumatta !

AuPairMummi vaeltaa vol. 2.

Silja tarjoutui oppaakseni seuraavalle vaellukselleni. Sinne Zürich järven toiselle puolelle. Hän oli kyllä sitä mieltä, ettei sinne ollut mahdollista eksyä ja huipun löytäisi vaikka sokeakin kepillään, mutta luettuaan edellisen "vaellus"postaukseni päätti pelata varman päälle ja lähteä taluttamaan mammansa Uetlibergin huipulle.
https://www.zuerich.com/de/besuchen/sehenswuerdigkeiten/uetliberg
Eväitten suhteen meillä oli työnjako: Siljan repussa Fazerin sinistä ja kahvia termarissa. Minulla ruisleivät ja hedelmät. Myöhemmin tämä jako osoittautuikin Siljan puolelta hyvin suunnitelluksi taktiikaksi; miten saadaan mamma etenemään :)

Lähdimme hyvissä ajoin sunnuntaiaamuna liikkeelle. Päivästä oli tulossa aurinkoinen, muttei vaelluksen kannalta onneksi kuitenkaan helteinen. Aurinkorasvaa nenään ja menoksi.
Emme valinneet sitä reittiä joka olisi ollut junalta 10 min bergin laelle vaan otimme haastavamman, 2,1 km metsäpolun jyrkkää ylämäkinousua. Ehdotin "Pitää-pystyä-puhumaan" -taktiikalla etenemistä ja muistutin taukojen pitämisestä tytärtäni. Tällä periaatteella liityimme muiden sunnuntaivaeltajien joukkoon.

Tuonne ylhäällä takaviistossa näkyvän maston juurelle olisi tarkoitus päästä patikoiden - ei liftaten :)

Sora rapsahteli kengänpohjissa ja jyrkimmissä kohdissa luistatti tossun alla petollisesti, joten katse oli paras pitääkin kohti kengänkärkiä nousuvaiheessa. Adlisbergin tapaan ihmettelin miten valtavia puita näilläkin rinteillä kasvoi ja miten lehtevä oksistokatos meitä vaeltajia suojeli. Kesä oli kuivattanut vuoripurot, jos niitä nyt muinakaan vuosina tähän aikaan siellä solisisi. Kevätpurojen äänet kyllä pystyi hyvin kuvittelemaan tähän ympäristöön.

"Erst ein Stückchen, dann ein Slückchen"

Ensin palanen (matkaa), sitten siemaisu.
Tämän taktiikan mukaan oppaani minua kannusti, kun olin ehdottamassa tauon paikkaa.
Pitkiä istumataukoja en kyllä ajatellutkaan pitää. Miten siitä olisin sitten saanut jalkojani liikkeelle?!

Edelläkulkijaan en enää loppumetreillä uskonut, kun aina oli kuulemma ne viimeiset portaat....ja siellä hänen repussaan oli se kahvi ja suklaakin.
















Kun vihdoin vajaan 2 tunnin kuluttua olimme Uetlibergin laella. Tuntui kyllä MAHTAVALLE ! Nyt se penkki pehvan alle ja eväät esiin. Maisemia ehtii kyllä katsomaan kun on saanut ensin kahvintuskan taltutettua ja suklaapalat jaettua. Jännä miten osat ovat vaihtuneet. Eihän siitä nyt niin kauan aikaa ollut kun minä olin tässä oppaan roolissa. Nyt minä vuorostani kinuamassa taukoja ja koska saa syödä :)

Eväiden syönnin lomassa olin vilkuillut vieressä kohoavaa näköalatornia. Miten olin viime viikolla kuvitellut kipuavani johonkin huteraan puiseen torniin kun tämä metallinenkin näytti turhan hataralta. Loppupelissä tulin houkutelluksi kiipeämään, kun nyt kerran siellä asti olimme. Inhoan ja pelkään korkeita paikkoja. Olenhan horoskoopiltanikin maamerkkiä edustava härkä.

  

Korkeanpaikan kammoa myös syyskuussa v. 1981.
Mikä maa, mikä valuutta? Kumpikaan meistä ei enää muista tai ehkä muistamme jonkun ajan kuluttua :)

Kahden frankenin lisämaksusta lähdimme kiipeämään metalliportaita näköalatorniin. Nousun aikana oli paras olla ajattelematta mitään. Silja otti puolestani maisemakuvat, koska pelkäsin kännykän vielä kirpoavan hikisistä käsistäni. Katsoisin sitten kuvia kunhan tuntisin tukevan maan jälleen jalkojeni alla.

 

En ollut ihan varma oliko taivaalla jo vähän pilviharsoa vai oliko se enemmän silmissäni, mutten niitä kaukana siintävien Alppien korkeimpia huippuja vieläkään nähnyt.

Kiitos omalle oppaalleni. 
Oli sopivasti hupia ja haastetta.
HUIPPUpäivä !


"Erst ein Stückchen, dann ein Slückchen"

Tämän päivän puheenaiheet

"Sinä olet mummo" "Enni ei ole kakka" "Enni on kiltti"  Suoraa ja rehellistä puhetta 3 vuotiaan työnantajani edustajan suusta. Tätähän voisi kutsua jopa eräänlaiseksi palautekeskusteluksi. Katsoin parhaaksi todeta ettei hänkään ole kakka eikä kukaan mukaan ole kakka. Luettelimme vuoronperään kaikkien perheenjäsenten nimet todeten ettei kukaan heistäkään ole kakka. Sitten toistimme saman litanian vaihtamalla kakka sanan paikalle kiltti ja muuttamalla lyhyen lauseen myönteiseen muotoon. Näin olimme yhteisymmärryksessä päättäneet aterioinnin yhteydessä käymämme lyhyen keskustelun. Vain minä olin mummo.

Olin lasten kanssa tänään viettämässä viimeistä helteistä rantapäivää, koska säätiedotus uhkaili tulevalle viikonlopulle lämpötilan romahdusta "Am Wochenende kommt der Temperatursturz". Piknik peiton päällä jäätelöä syödessään lapset alkoivat bongailemaan rannalta mummoja. Mitäpä siihen on sanomista. He olivat nyt tulleet tietoisemmiksi siitä, että minä olin erilainen aupair kuin mitä heillä oli aikaisemmin ollut. Minä olin mummo ja heidän silmänsä olivat avautuneet havaitsemaan kuinka paljon olikaan mummoja rannalla. Mummobongarit :)







Tässä tehtävässä ei ole tietenkään selkeää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä, niinpä lapset ovat saaneet tottua kotona asuvan AuPairMummin tapoihin ja tottumuksiin. Carmen lämpörullat päässä liikkuva mummo ei ole enää ihmetyksen aihe. Silmälasit ovat aina hukassa tai ainakin päälaella. Lapset tietävätkin jo katsoa ensimmäisenä - kun minulle jotain kirjaa luettavaksi kiikuttavat - onko minulla "silmät" päässä. "Vai pitääkö sinun juoda ensin kahvia?"

Vaellustarina

Viime sunnuntaina päätin toteuttaa ekan vaellusretkeni AuPairMummi -tyyliin. Vaikka jalkojani on vahvistettu parilla titaanisella varaosalla en voi silti täysin luottaa niiden kestävyyteen vaativissa vuoristo-olosuhteissa. Niinpä valitsin kohteeksi lähes Zürichin keskustassa olevan Adlisbergin. Vaellusreittinä bussi-juna-ratikka-Dolderbahn =hammasratasjuna https://www.stadt-zuerich.ch/vbz/de/index/die_vbz/mitbetreute_bahnen/dolderbahn.html
Ja itse kohteessa sitten hieman kävelyäkin. Tavoitteena kuitenkin kyseisen bergin laella olevaan näköalatorniin kiipeäminen.

Eväitä reppuun pakatessani host -emäntäni sanoi ettei kyllä ole kuullut siellä mitään näköalatornia olevan, mutta en jäänyt sitä kommenttia kummastelemaan. Sen paremmin kuin isännän epäilyä "vaellusasu" - ja kenkävalinnastani. Kevyt kesäinen mieli ja into päästä jo lähtemään poltteli vaeltajaa.

Eväiden lisäksi olin pakannut reppuuni jopa luettavaa ja ladannut kännykän virtaa täyteen. Nyt keskittyisin myös kuvien ottamiseen. En aikonut todellakaan kulkea jalkojani rakoille. Viettäisin rennon sunnuntaipäivän. Sieluni silmissä näin itseni melkein Pikku-Heidi tunnelmissa :)

Junan ikkunasta matkalla Zürichiin

Dolderbahnin lähtölaiturilla oli minun lisäkseni vain amerikkalainen turistiporukka ja kaksi vanhemman puoleista miestä. Aika vähän näin kauniina päivänä. Matka hammasratasjunalla vuoren rinnettä ylöspäin kesti alle 10 min ja perillä koko turistiporukka katosi oppaansa johdolla jonnekin. Yllättävää ettei mitään opastusviittoja näkynyt, koska olin jo "tottunut" siihen miten täällä kaikki on ohjeistettu ja viitoitettu. Jostain syystä päätin sitten lähteä seuraamaan niitä kahta miestä, koska ajattelin ainakin heidän suunnistavan kohti näköalatornia. Se kyllä vähän kummastutti ettei heillä ollut minkäänlaisia reppuja eivätkä he näyttäneet oikein turisteiltakaan ja vielä vähemmän vaeltajilta. Heitä seuratessani päädyin näyttelyalueelle. He olivat tulleet vanhojen autojen tapahtumaan. Itse näyttelyalueelle oli sisäänpääsymaksu, enkä sinne ollut menossakaan, mutta kukaanhan ei estänyt minua katselemasta sisäänajavia autokaunottaria. Aika mielenkiintoinen"eksyminen" ja nyt sitten etsimään sitä tornia.

Metsän siimeksessä päätin lähteä kävelemään ensimmäistä viitoitettua polkua tai oikeastaan tietä pitkin hissukseen eteenpäin. Nyt noudattaisin hyvän ystäväni Sadun neuvoa. Pidän mielessäni taukojen merkityksen matkanteossa. Kuitenkin ajatuksena se, että polun pitää tässä vaiheessa nousta ylöspäin koko ajan, muuten en huippua enkä sitä näköalatornia saavuttaisi. Aamupuurosta oli jo kulunut kotvan aikaa, joten istahdin ensimmäiselle penkille ja kaivoin eväsrepustani pari voileipää. Päivästä oli tulossa helteinen ja kiittelin mielessäni lehtevien puiden oksiston tarjoamaa suojaa. Sekä niiden lomasta siivilöityvää valoa. Mitä mindfullnessia!!! Mieleeni hiipi kuitenkin hienoinen ihmetys tästä hiljaisuudesta. Vain muutama yksittäinen kulkija. Missä turistit? Kotvan istuttuani lähdin jatkamaan matkaa. Nyt ajattelin pitäväni seuraavan tauon vasta huipulla. Kuvittelin miten näköalatorniin kiipeämisen jälkeen istuisin ruohokentällä ja ihailisin eteerisesti kaukaisuuteen katsellen niitä Alppeja. Kävelin ja kävelin....eikö kaiken järjen mukaan pitäisi jo puusto harveta, maisemat avautua ja torni näkyä. Eikä ihmismassoja missään. Tässä kohtaa pysähdyin ja päättelin että olin sittenkin valinnut väärän polun ja päätin palata takaisin alas. Enhän toki matkallisesti ollut vielä pitkällä. Ja taas penkille taukoa pitämään - istumaan ja syömään. Mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa. Istuin ja mietin niitä näitä - sunnuntain vietossa metsässä. Muutama pariskunta meni siitä ohi. Nyökyttelimme toisillemme Grüezit. Taisivat olla paikallisia.

Lähtöpaikkaa lähestyessäni alkoi kuulua ja näkyä paljon lapsiperheitä, jopa jonoksi asti. Seurasin nyt vuorostaan heitä. Kohta jonon viereen ajoi bussi, johon nousin rattaiden, vaunujen ja perheiden sekaan. AuPairMummi taas näköjään lapsia kiinnostavan kohteen bongauksessa, mutta torniako tämä sakki oli menossa katsomaan? Outoa. Bussi ajeli vauhdilla alamäkeen ja pysäytti Zürichin eläintarhan eteen. No ei minun tännekään pitänyt tulla, mutta hyvä tietää vastaisen varalta, jos vaikka lasten kanssa joku päivä retkeiltäisiin täällä. Palasin bussilla takaisin ja ennen kuin lähdin uutta polkua pitkin niin taas penkille taukoa pitämään  - istumaan ja syömään.

Siinä omenaa syödessäni ja polkuja katsellessani muistui mieleeni appiukkoni Paavon kertomus Akseli isänsä Amerikan matkasta. Akseli lähti pulavuosina monien muiden suomalaisten tavoin hankkimaan leipää rapakon taakse. Lähtösatamassa Akselilta kysyttiin: finski vai polak? Akseli oli vastannut:polak ja joutunut puolalaisten laivaan. Elämässä on erilaisia polkuja ja monia tienhaaroja eikä niitä ole aina itse mahdollista valita. Vain yhtä kerrallaan voi kulkea. Näissä mietteissä istuin ja ajattelin omaa elämääni. Minä täällä Zürichin metsässä... Omena tuli syötyä ja nyt sitten tallaamaan eteenpäin. Polku alkoi kuitenkin viettämään alaspäin, mikä ei ollut hyvä huomio, jos mieli päästä sinne torniin. Vastaani tuli koiraa ulkoiluttava nuori nainen ja itsekin koiraihmisenä tuntui luontevalta pysäyttää juuri hänet ja kysyä englanniksi (kun saksakin oli kadoksissa) mitä polkua pitkin pääsisi vuoren huipulla olevalle näköalatornille? "Top of the hill?" Kummasteli nainen ja sanoi ettei varsinaista huippua saati mitään näköalatornia olekaan tällä bergillä. Tämä on paikallisten ihmisten suosima puistikko, jonne tullaan varsinkin kuumina kesäpäivinä nauttimaan luonnosta, syömään eväitä ja kävelemään. Varsinainen näköalapaikka olisi järven toisella puolella Uetlibergilla, jos sellaista halusin hakea. Lisäksi hän katsoi aiheelliseksi huomauttaa minulle että olinko huomannut kulkevani downhill? "Schönen Tag" toivotuksineen hän lähti juoksemaan koiransa perään ja minä H-moilasena heti miettimään, miten pääsisin sinne järven toiselle puolelle. Jo oli se kiire -pirulainen saamassa otetta rauhallisesta sunnuntain vietostani. Älysin pysäyttää itseni ja sitten vielä penkille taukoa pitämään - istumaan ja syömään - viimeiset eväät ennen paluumatkaa.

Kotiin palattuani oli pakko tarkistaa olisiko siellä ollut sitä näköalatornia? Puiden seasta olisi näemmä semmoinen puinen vanha torni löytynyt, tunnetaan nimellä Loorenkopf.
https://de.wikipedia.org/wiki/Aussichtsturm_Loorenkopf
Harmittiko, no ehkä vähän. Jäi ne maisemat näkemättä ja kuvatkin ottamatta - tällä erää.
Sitä pohdiskelin myös, miten huonosti sitä tunteekaan oman kotiseutunsa nähtävyydet, jotka ovat niitä turistikohteita. Olenko minä käynyt Lahdessa esim. mäkihyppytorneissa? En. Vaikka ne kyllä sentään näkyvät puiden seasta. Koiranulkoiluttajanainen oli paikallinen asukas, jolle kyseinen torni ei ollut se juttu, vaan hyvät lenkkimaastot ja itse luonto. Hänelle Alppien katselu ja ihanat maisemat ovat syntymälahjana saatuja itsestäänselvyyksiä, kuten minullekin moni asia koti Suomessa. Muut näkevät sen arvon, johon itse olen jo sokaistunut.

Illalla päätä tyynyyn painaessani mietin, miten erilainen oli päivästäni tullut kuin mitä olin ajatellut. Tämä polku toi mukanaan nämä kokemukset, elämykset ja kohtaamiset. Tornin löytäminen olisi tuonut jotain muuta. Päivä oli ollut kirjaimellisesti vaellus, myös ajatuksellisesti. Ei huono ekakertalaiseksi, mutta ensi kerralla satsaan kyllä parempiin kenkiin :)

                                                        Schönes Wochenende !!!!

Lastenhoitoa 24/7 ja muuta osaamista

Viikonloppu hujahti lastenhoitopuuhissa - ilman vanhempia. Olimme sopineet tästä jo hyvissä ajoin joten tiesin mihin varautua.  Jännittävin osuus olisi 5 -vuotiaan vienti ystävän synttärijuhliin - autolla. Siis Zürich-järven yli autolautalla. Ajokortti minulla on ollut yli 40v ja autolla olen ajanut melkein päivittäin. Olen aina vieläpä tykännyt ajamisesta. Opetusluvilla opetin pojatkin ajamaan aikoinaan ja nyt on sitten maha kuralla jännityksestä että osaanko ajaa? Host-perheeni vanhemmat tuntuivat luottavan ajotaitooni. Takapenkkiläisten kommenteista ei sitä samaa luottamusta tosin aina herunut...
Täällä järjestyksen ja ohjeistuksen luvatussa maassa ei ole autolautalle ajamista jätetty yksinomaan kuskien ajotaidon varaan. On selkeät kaistamerkinnät, opastaulut, liikennevalot, puomit ja vieläpä liikenteenohjaajat viittomassa milloin saa ajaa, kenen vuoro ja mihin paikalle. Kiilailuajatukset ja muut omat sompailut voi siis tyystin unohtaa. Iso peukku tälle järjestelylle.
Olipa voittajafiilis kun uskalsin ja luotin siihen mitä osaan. Eikä muuten tullut mieleen selfien otto autolautan kannella. Tunne vatsanpohjassa taltioi tämän kokemuksen taatusti voimakkaammin tunnemuistiini kuin yksikään otettu selfie.

Kolea sadeviikonloppu sinetöi tekemisen lähes kokonaan sisätiloihin. Niinpä keskityimme 3 -vuotiaan juttuihin kotosalla. Kirjojen lukemista, mielikuvitusmatkailua Muumi -laukun kanssa ja ''mukkelis-makkelista''. Voisi toimia meille aikuisillekin viikonlopun vieton vaihtoehtona.
Tarjolla olisi kyllä ollut Chilbi -viihdykettä viereisessä kylässä. Se on koulujen alkaessa kantonista toiseen kiertävä huvipuisto. Tähän en ole vielä päässyt sen tarkemmin perehtymään.

Ajotaidon lisäksi minä osaan tappaa kärpäsiä enkä panikoi ampiaistenkaan pörräilyistä. Hyttysten ja muidenkin öttiäisten surrailuista aiheutuvat lasten kiljahdukset saavat aupairmummin kärpäslätkineen paikalle. Tästä taidosta olen saanut lapsiltakin hyvää palautetta.
Selailen junassa ilmaisjakelulehtiä saksantunneille mennessäni. Jos en muuta vielä ymmärrä niin katson ainakin sarjakuvat ja teen sudokut. Karvinenkin oli näköjään ötökkäjahdissa:)

Nämä niljakkaat rasahtelevat yhtä iljettävästi kengänpohjissa niin täällä kuin Lipen ulkoilutuslenkeillä kotikulmillakin.
Ei sattunut olemaan mitään mittatikkua mukana, mutta suurempi oli kuin minun tuntemani lajitoverinsa. Yäk tällekin !

Jos 3 vuotias osoittaa sormi ojossa makuuhuoneeseen ja silmät innosta soikeana sanoo "sisilisko"niin se mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös tarkoittaa sitä. Kyllä - huoneessani oli sisilisko. Koska en ole tuolille hyppivää, pillikiljuntaan taipuvaista tyyppiä, niin avasin kylmänrauhallisesti ikkunan ja telkesin oven. Tunnin päästä tuijotimme liskon kanssa toisiamme. Tällä kertaa ikkunalasin vastakkaisilta puolilta.
Osaan siis häätää sisiliskojakin :)

Tykkään näköjään koluta sivukujia ja pellonpientareita. Tämmöinen nätti aittavaja ja kukat. Siellä pääkadun toisella puolella:) (Viittaus "Otteita eka viikosta" postaukseen)


Tulin mitä kauneimpiin maisemiin ja kerron nilviäisistä ja ötököistä :)
Seuraavassa postauksessa olen jo päässyt Zürichin keskustaan.
Adieu=näkemiin (Puheessa lausutaan vain aadee. Näin olen kuulevinani.)

Viikonlopun bongauksia

Viikko sitten hellejakso päättyi sateeseen ja lämpötila romahti yhtäkkiä melkein 20 astetta. Sitä siis tapahtuu täälläkin. Onneksi olin jo kotimaan kesässä saanut tuntumaa paahtavaan helteeseen ja äkkinäisiin säätilan muutoksiin. Toinen asia ( säätilan lisäksi ) mikä vaikutti lauantain suunnitelmieni muutokseen oli uutinen Zürichin päärautatieaseman läheisyydessä tapahtuneesta räjähdyksestä ja suuresta tulipalosta. Terrorismiako? Se tuli heti ekana mieleen. "Onneksi" vain työmaaräjähdys.
Niin tai näin - junaliikenne ainakin sekaisin viikonlopun ajan. Minulla ei mitään niin tähdellistä että olisi ehdoin tahdoin pitänyt keskustaa kohden yrittää. Niinpä sitten päätin jäädä kotiin tekemään saksanläksyjä. Läksyt oli tehtävä jos mielin osata muutakin kuin "hei". Ja sitä suklaatakin oli vielä...

Sunnuntai näytti jälleen aurinkoiset kasvonsa ja suuntasin junalla kohti Rapperswiliä.
Siellä olisi tiedossa kävelyä vanhassa kaupungissa ja kauniita maisemia.
https://www.zuerich.com/en/visit/attractions/town-of-roses-rapperswil

Löysin mitä etsinkin ja lisäksi ruusutarhan. Tosin paras loisto oli kuitenkin jo tältä kesältä ohi. Istahdin aistimaan tunnelmaa, paistattelemaan päivää ja syömään eväitä.

Ruusujen katselusta huomioni alkoi pikkuhiljaa kiinnittyä turistien läpijuoksun seurantaan. Mihin pitää aina olla niin tuhottoman kiire? Selfiet ja menoksi. Minä en tällä kertaa ollut se kiireinen turisti. Nyt olen vapaa myös tuosta kiireestä. Ei tarvitse rynniä paikasta toiseen. On aikaa pysähdellä.

Aupairmummilla on antennit ojossa vapaapäivänäkin. Leikkipuistobongaus vanhan kaupungin kupeessa. Mistähän mieleeni juolahti uraputki???

Tanssivan aupairmummin bongaus paikallisen kirkon ilmoitustaululta. Kuka on joskus sanonut että tanssi olisi muka syntiä :)

Päivän kolmas bongaus menee kotiin Lipelle. Täällä täytyy koirankin osata saksaa :)

Rapperswilin silhuetti loittoni laivan kannella istuskellessani. Tunnin laivamatka risteili Zürich järven satamasta toiseen kohti Herrlibergin kotisatamaa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Tschüs! (Toinen hei -sana jo käytössä)