Pikku-Heidin kylässä

Vuotuisessa sitoumuksessani olen luvannut itselleni välttää kiirettä ja epäröintiä. Silti epäröin kuluneen viikonlopun kohdevalintaani - Pikku-Heidin kotikylää Maienfeldissä. Olisiko siellä sittenkään riittävästi nähtävää? Lapsuuden kirjoista muutamat ovat jääneet hyvin mieleeni. Muistikuvat Pikku-Heidistä olivat tosin ehtineet jo kovasti haalistua. Oikeastaan aupairmummivirankin puolesta minun kuuluisi ehdottomasti myös tässä kulttuurikohteessa vierailla. Onhan Pikku-Heidi kirja maailman kolmanneksi eniten eri kielille käännetty teos - Raamatun ja Koraanin jälkeen. Siispä kapsäkin kanssa kohti Maienfeldiä.

Valitsin majapaikaksi Hotel Hirschenin juna-aseman läheisyydestä. Ei enää laukun raahaamista pitkin mukulakivikatuja ja jyrkkiä portaita, kuten minulle kävi Saint Gallenissa edellisenä viikonloppuna. Vielä ei vuodenaikakaan olisi niin kuuma etteikö ilmastoimattomassa ullakkohuoneessa selviäisi pari yötä paistumatta.

Tarvittaessa voisi alppi-ilmaa hengitellä jopa kattoikkunaa aukomalla. Luksusta oli myös hotelliaamiaiset ja hissi. Budget/economy/basic huoneeseen pääsin kätevästi peruuttamalla. Suorana kykenin seisomaan selkä ovea vasten. Pari naulakkokoukkua, tuoli, yöpöytä ja suuri taulutelevisio. Wc ja peili löytyivät samalta käytävältä ja suihku alakerrasta. Kaikki mitä yksi naisihminen vuoteen lisäksi yöpymiseen tarvitsee. Huoneessa oli siistiä eikä mitään ylimääräisiä liikkuvia osia ollut silminnähden havaittavissa. Kaikki hyvin tähän mennessä.







Perjantaina saavuin kohteeseen sen verran ehtoopuolella, että päätin tyytyä vain lyhyeen kaupunkikierrokseen. Ensivilkaisu ympärille - eipä tulisi täälläkään maisemia puuttumaan.

 

Opasteet Heidikylään oli juna-asemalta lähtien todella selvästi viitoitettu. Ei olisi seuraavana päivänä huolen häivää perille löytämisestä.

Näin jälkeenpäin ajatellen - oliko sittenkään?

Siinähän se ilta sitten vierähtikin, kun kaikki kujat ja kulmantaukset piti kurkkia.

Auringon laskiessa palasin hotellille, jossa joku paikallinen pelimanniyhtye oli viihdyttämässä harvalukuista yleisöä. Liityin joukon jatkeeksi ja istuin kolmen rouvan pöytäseurueeseen. Kaksi heistä oli saman kylän tyttöjä ja kolmas naapurikylästä. Puheliaita mammoja ja tottakai puhe siirtyi minuun. Sain jälleen kerran tilaisuuden kertoa aupairmummi tarinaani ja valaista kaukaisen Suomen oloja. Lunta, pimeää ja kylmää on ja kesä on kaunis. Näistä olimme yhtä mieltä. Muutamaa käsitystä jouduin oikomaan. Karhuja ja susia ei ole jokaisen talon takapihalla, eivätkä kaikki suomalaismiehet ole humalaisia. Suomen ja venäjän kielet eivät ole samanlaisia, vaikka naapureita ollaankin. Pyynnöstä annoin autenttisen suomenkielen näytteen, joka sai rouvat hytkymään naurusta. Hieman vakavoiduttuaan totesivat kohteliaasti ettei kyllä sveitsinsaksastakaan mitään selvää saa. Jälleen olimme yhtä mieltä. Lopuksi rouvat neuvoivat minua menemään bussilla Heidi -kylään ja päivän päätteeksi rentoutumaan viereisen kaupungin kylpylään. Näin olin alunalkaen suunnitellutkin. Nyt keskittyisimme musiikin kuunteluun.
Muutama pari kävi tanssahtelemassakin sen parituntisen aikana mitä minä olin paikalla. Kiitin rouvia mukavasta seurasta ja vetäydyin kammiooni lepäämään huomista retkeä silmälläpitäen.

Lauantaina sain yllättäen aamiaisseuraa viereisen pöydän pariskunnasta. Herrashenkilö sanoi kuulleensa edellisiltana osan rouvien kanssa käymästäni keskustelusta ja halusi varmistaa olenko tosiaan Suomesta saakka. Hän oli itse käynyt kerran Pohjois-Suomessa. Lomakokemusta himmensi muistot ilkeistä hyttysparvista. Voi ei - paha oikoa tätä käsitystä. Olin siis samaa mieltä. Jätin kuitenkin avautumatta omista kokemuksistani viime syksyn vastaavista pistiäisistä Zürichissä....
Kerroin että olin illan aikana seurannut heidän tanssiaan ja olevani itsekin innokas tanssija. Muutettuani keskustelun tälle uralle löytyi meiltä paljon mukavampaa keskustelun aihetta kuin Suomen hyttyset. Siirryin heidän pöytäänsä ja aamiaisen syönnin lomassa jutustellessa aikaa oli kulunut huomaamatta pari tuntia. Kysyttyään mihin paikkoihin aikoisin vielä tutustua ennen kotiinpaluutani sain heiltä suosituksen vierailla Logarnossa. Tessinin kantoni onkin vielä suunnitelmissani kesäkuussa, Suomen juhannuksena. Ai niin - sanoihan tämä herra saaneensa suuren kalan pohjoisen joesta ja ihmetelleensä yötöntä yötä. Fiuuh - jotain eksotiikkaa meilläkin :)

Sen olen oppinut näillä reissuilla, ettei ilman (tyhjää)vesipulloa ja eväitä kannata retkille lähteä. Niinpä nytkin pyörähdin lähikaupan kautta. Siellä törmäsin tuttuun rouvashenkilöön joka kysyi olinko tykännyt illan musiikista ja suositteli vielä kerran menemään bussilla Heidi -kylään. Sanoin mieluummin käveleväni. Rouva kuittasi kommenttiini vain pikaisella päästä varpaisiin -silmäyksellä. Muistaakseni opaslehtisessä sanottiin koko Heidi -kierrokseen menevän noin tunnista puoleentoista. Palasin hotellille viisi ja puoli tuntia myöhemmin !!!!

Valitsemani reitti mutkitteli joka puolella avautuvien viinitilusten läpi. Seurasin Heididorf opasteita verkkaisen kävelyni lomassa. Paksujen murattiköynnösten peittämät kivimuurit jykevine rautaportteineen reunustivat kyläteitä. Hitaasti kiiruhtaen eteni matkani ylöspäin.

Jossain kohtaa huomasin ihmetteleväni etteikö kukaan muu minun lisäkseni ollut kiinnostunut
Heidi kylästä? Ei mennyt bussia eikä näkynyt muitakaan käypäläisiä. Varmistin vielä tienviitoista että olin oikeassa suunnassa. Mielessä käväisi se syksyinen Adlisberg -vaellus jossa kohde jäi löytämättä...

Tunnin kuluttua saavuin Heididorfiin takavasemmalta. Pitääpä myöhemmin tarkistaa miten olen tulkinnut opaslehtisen reitit ja aikataulut. Kylässä ei ollut turistitulvaa vielä ennen puolta päivää (eikä myöhemminkään). Onneksi oli eväät mukana. Oli penkkejä ja pöytiä mistä valita taukopaikka.

Eväspussin rapina sai kanat liikkeelle. Ne olivat oppineet saamaan osansa turistin pullasta. Kun minun kädestä ei alkanut murujen kylvöliikettä näkymään päätti johtajakana ottaa uhkaavamman lähestymistaktiikan. Ei auttanut kun kääriä eväät kasaan ja siirtyä toiseen paikkaan, lähemmäs vuohiaitausta. Kohta oli kanat senkin pöydän alla. Nyt piti lähteä rivakammin liikkeelle, jos mieli säästyä ärhäköiltä nokankoputuksilta.

Juoksin Heidi talon taakse, josta löysinkin aurinkoisen penkin muurin kyljestä. Kanat olivat saaneet uuden uhrin, joka näytti jakelevan runsaskätisesti niille nokittavaa.

Eväät syötyäni olin valmis aloittamaan tutustumiskierroksen. Aloitin Pikku-Heidin talosta. Menneen maailman tunnelma oli käsinkosketeltava. Aistiessani tunnelmaa palautuivat monet lapsuusajan muistot mieleeni.

Sisätiloihin asetetut "näköisnuket" olivat pettymys. Ne lähinnä pelottivat.

Nuket eivät edes muistuttaneet Heidiä ja Peteriä !!!

Jokaisen mielikuvitus olisi taatusti riittänyt asettamaan sadun henkilöt näihin raameihin.
Miksi siihen ei luotettu?

Alppimajan ullakonluukusta kurkistaessani olin saada sydärin !!!

Tästä verstaasta ja varpuluudista tuli oma edesmennyt pappa mieleen.
Ja kyllähän isänikin on edelleen innokas polttopuiden tekijä.

Kirjoissa ja elokuvissa välittyi Pikku-Heidin vahva suhde luontoon ja eläimiin. Suurimmaksi osaksi työn kautta.

Kilit ja vuohet olivat tarhassa. Kieltokyltti aitauksessa esti häiritsemästä ruokataukoa. Kanat jahtasivat turisteja. Kaipa nämä lehmät herännevät kesemmällä eloon.

Jotakin jäin kaipaamaan tällä saralla.

Museokäynnin päätteeksi lähetin Sveitsin pienimmästä postitoimistosta kortin "Pikku-Heideilleni".

Kovin toimeliaalta ei tämä Postimies Pate vaikuttanut.

Katsotaan milloin kortti on perillä...











Palasin takaisin sitä suorempaa, varsinaista Heidiwegiä pitkin. Se oli kuitenkin tavallaan jopa "tylsempi" näkymiltään. Enää ei harmittanut aamuinen pitempi reittivalintani. Olin unohtanut kuinka matkanteko voi olla yhtä tärkeää kuin itse päämäärän saavuttaminen.

Iltapäivällä olin vähällä jättää lähtemättä kylpylään. Parin kilometrin kävely ei tuntunut tässä kohtaa yhtään houkuttelevalta vaihtoehdolta. Aikani kamppailtua itseni kanssa vääntäydyin ylös ja lähdin patikoimaan kohti kylpylää.

Upea Tamina Therme -kylpylä sijaitsi toisella puolella Reiniä, Bad Ragazin kylpyläkaupungissa.

Matkalla näin joen pinnan olevan todella alhaalla. Pitäisikö toivoa sateita? Turistin näkökulmasta tietysti ei, mutta käväisipä mielessä suuremmatkin huolet. Maapallon säätilan ääri-ilmiöt ja kasvihuoneilmiö.

Parituntinen lilluttelu lämpimissä vesialtaissa sai niin ajatukset kuin lihaksetkin pehmenemään. Vesi oli jälleen vanhin voitehista.

Pieni ja vaatimaton Pikku-Heidin kotikylä liikautti ja liikutti monella tasolla lähtemättömästi aupairmummin sydäntä.