Vaelluslintsari

Lomaviikko pitää rytmittää myös välipäivillä. Sellainen oli tiistai. Varsinaisesti emme tietenkään jääneet sohvaperunoiksi, vaan kiertelimme kaupungilla minulle jo osittain tutuiksi tulleita kohteita.

Yliopisto ETH:n terassilla hain tuntumaa opiskelijamiljööseen tekemällä oikeasti saksanläksyjä. Tarkoituksenani oli lähteä kunnon koululaisen tapaan vielä saksantunnillekin päivän päätteeksi

Kuvanottaja lähestyi opiskelijatunnelmaa toista kautta :)

















Opiskelijafiilistelyt keskeytyivät matkanjohtajilta tulleeseen käskyyn hakea vaelluskamat ja tulla yöpymään heille. Sääkartat näyttivät siltä että viikon paras vaellussää olisi keskiviikko. Meille ei kerrottu vielä tässä vaiheessa mikä olisi määränpää.

Vaellushistoriani paljasti, ettei minusta olisi Alppien valloittajaksi, enkä sinne hinkunutkaan. Paitsi jos ratasjunalla pääsisi ja sitä ei nyt kuulemma olisi luvassa. Keskivaikea, yhden päivän mittainen vaellus. Yöksi kotiin periaatteella. Tähän koitokseen Markku oli varautunut.
Siispä jälleen yöksi Siljan ja Antonin luo ja vielä varhaisemmin aamulla reput selässä rautatieasemalle. Kohde olisi Faulhornin vuorenhuippu Grindelwaldissa https://goo.gl/maps/xvt92bzcbXH2 Minut jätettäisiin vaelluksen ajaksi Interlakenille. Sehän sopi. Jo kuvien perusteella tulisin viihtymään kaupungissa hyvin koko päivän.

Keskiviikkoaamun lähteminen sujui aikataulussa. Eikä "otsapommittajiakaan" onneksi ollut liikkeellä. Bernissä vaihdoimme junaa. Asemalla emme todellakaan olleet ainoita reppujen kantajia, minulla tosin vain pieni nyssäkkä (esikoululaisen minireppu) muihin verrattuna. Se saattoi kieliä vaelluslintsarista, mutta jokainenhan keskittyy vain omaan tekemiseen. Eivätkä kaikki edes vaella. Interlakenissa jos missä näkyi kiinalaisten turistien laumoja, joilla ei kantamuksina ollut kuin taxfree kasseja, selfiekeppien lisäksi.

Interlakenin asemalla hajaannuimme. Vaeltajat siirtyivät seuraavaan junaan ja minä jäin asemalle vilkuttelemaan. Arvioivat tulevansa takaisin noin viiden tunnin kuluttua. Minulla olisi ruhtinaallisesti aikaa lähteä tutkimaan kaupunkia. Pelkkä pyörähdys asemalla oman akselin ympäri jo melkein pyörrytti. Olipahan taas maisemia mitä katsella!. Kaupungin läpi virtasi Aare-joki jonka rantaa pitkin lähdin kävelemään. Ja kun mihinkään ei ollut kiirettä, niin heittäydyin pitkäkseni sopivan lepotuolin tultua kohdalle. Jokohan muut olivat päässeet vaellusreitin alkuun ?

Vastaus tuli kuvan muodossa hetken päästä. Itsestäni en tohtinut laittaa heille joenrannan lintsarikuvaa.










Tauolla sain idean omasta pienimuotoisesta vaeltamisesta. Zoo -opastekyltin viitoitus osoitti hieman vuorenrinnettä ylöspäin, kohti villieläintarhaa. Kaikki polut näyttävät ja tuntuvat olevan kuin vuoripuron pohjia. Näillä tossuilla sai askeleensa asetella tarkkaan, ettei tulisi nilkan nyrjähdystä heti ensimetreillä.

Jos oli pienimuotoinen vaellus, niin sitä oli myös villieläintarha. Yhdessä aitauksessa oli sarvipäisiä vuorikauriita (ehkä) ja toisessa jotain onkaloita kaivavia murmeleita. Siinä kaikki villieläimet.

Nämä sarvipäät eivät kovin villeiltä vaikuttaneet. Lehmät olivat päässeet aamulypsyltä jälleen laitumelle ja olivat minusta villieläintarhan mielenkiintoisimmat asukit.
Palasin tältä tutkimusretkeltäni omia jälkiäni pitkin takaisin kaupungille. Kengänpohjien läpi tuntui jokainen kivensärmä ja pelkäsin tossujeni pohjan pettävän jo näinkin lyhyellä pyrähdyksellä.

Vuorenrinnettä kulki edestakaisin vuoristojuna joka olisi vienyt upealle Harderkulmin huipun näköalaravintolan terassille (kuvassa pieni tikku vuoren päällä keskellä). Harderbahnin asemalla nuukuus iski ja päätin katsella vuorta niska kenossa vain ylöspäin. Pelkkä junamatka edestakaisin olisi kustantanut 32 chf. Samanverran kuin koko päivän junamatkojen hinta.

Sain päiväni "kulumaan" hyvin, pienellä säteellä juna-asemasta. Itse kaupunki oli onneksi rakennettu tasamaalle, laaksoon. Riitti että katseeni kiipeili vuoren rinteitä.

Väliaikaraportin mukaan kaikki oli niin kuin pitikin. Huippu oli saavutettu ja tauko ansaittu!

Vaeltajat olivat tehneet 16 km pituisen urakan, joka ajallisesti oli pari tuntia suunniteltua pidempi. Kaikki oli ollut sen arvoista. Minä pääsin osalliseksi kuvien ja kertomusten kautta.

Päivän kruunasi vielä juustofondueillallinen. Tästä en lintsannut :) Eipä tarvinnut tämän jälkeen unta houkutella.

Kiitos unohtumattomasta päivästä matkanjohtajille - Silja ja Anton :)