AuPairMummi vaeltaa vol. 2.

Silja tarjoutui oppaakseni seuraavalle vaellukselleni. Sinne Zürich järven toiselle puolelle. Hän oli kyllä sitä mieltä, ettei sinne ollut mahdollista eksyä ja huipun löytäisi vaikka sokeakin kepillään, mutta luettuaan edellisen "vaellus"postaukseni päätti pelata varman päälle ja lähteä taluttamaan mammansa Uetlibergin huipulle.
https://www.zuerich.com/de/besuchen/sehenswuerdigkeiten/uetliberg
Eväitten suhteen meillä oli työnjako: Siljan repussa Fazerin sinistä ja kahvia termarissa. Minulla ruisleivät ja hedelmät. Myöhemmin tämä jako osoittautuikin Siljan puolelta hyvin suunnitelluksi taktiikaksi; miten saadaan mamma etenemään :)

Lähdimme hyvissä ajoin sunnuntaiaamuna liikkeelle. Päivästä oli tulossa aurinkoinen, muttei vaelluksen kannalta onneksi kuitenkaan helteinen. Aurinkorasvaa nenään ja menoksi.
Emme valinneet sitä reittiä joka olisi ollut junalta 10 min bergin laelle vaan otimme haastavamman, 2,1 km metsäpolun jyrkkää ylämäkinousua. Ehdotin "Pitää-pystyä-puhumaan" -taktiikalla etenemistä ja muistutin taukojen pitämisestä tytärtäni. Tällä periaatteella liityimme muiden sunnuntaivaeltajien joukkoon.

Tuonne ylhäällä takaviistossa näkyvän maston juurelle olisi tarkoitus päästä patikoiden - ei liftaten :)

Sora rapsahteli kengänpohjissa ja jyrkimmissä kohdissa luistatti tossun alla petollisesti, joten katse oli paras pitääkin kohti kengänkärkiä nousuvaiheessa. Adlisbergin tapaan ihmettelin miten valtavia puita näilläkin rinteillä kasvoi ja miten lehtevä oksistokatos meitä vaeltajia suojeli. Kesä oli kuivattanut vuoripurot, jos niitä nyt muinakaan vuosina tähän aikaan siellä solisisi. Kevätpurojen äänet kyllä pystyi hyvin kuvittelemaan tähän ympäristöön.

"Erst ein Stückchen, dann ein Slückchen"

Ensin palanen (matkaa), sitten siemaisu.
Tämän taktiikan mukaan oppaani minua kannusti, kun olin ehdottamassa tauon paikkaa.
Pitkiä istumataukoja en kyllä ajatellutkaan pitää. Miten siitä olisin sitten saanut jalkojani liikkeelle?!

Edelläkulkijaan en enää loppumetreillä uskonut, kun aina oli kuulemma ne viimeiset portaat....ja siellä hänen repussaan oli se kahvi ja suklaakin.
















Kun vihdoin vajaan 2 tunnin kuluttua olimme Uetlibergin laella. Tuntui kyllä MAHTAVALLE ! Nyt se penkki pehvan alle ja eväät esiin. Maisemia ehtii kyllä katsomaan kun on saanut ensin kahvintuskan taltutettua ja suklaapalat jaettua. Jännä miten osat ovat vaihtuneet. Eihän siitä nyt niin kauan aikaa ollut kun minä olin tässä oppaan roolissa. Nyt minä vuorostani kinuamassa taukoja ja koska saa syödä :)

Eväiden syönnin lomassa olin vilkuillut vieressä kohoavaa näköalatornia. Miten olin viime viikolla kuvitellut kipuavani johonkin huteraan puiseen torniin kun tämä metallinenkin näytti turhan hataralta. Loppupelissä tulin houkutelluksi kiipeämään, kun nyt kerran siellä asti olimme. Inhoan ja pelkään korkeita paikkoja. Olenhan horoskoopiltanikin maamerkkiä edustava härkä.

  

Korkeanpaikan kammoa myös syyskuussa v. 1981.
Mikä maa, mikä valuutta? Kumpikaan meistä ei enää muista tai ehkä muistamme jonkun ajan kuluttua :)

Kahden frankenin lisämaksusta lähdimme kiipeämään metalliportaita näköalatorniin. Nousun aikana oli paras olla ajattelematta mitään. Silja otti puolestani maisemakuvat, koska pelkäsin kännykän vielä kirpoavan hikisistä käsistäni. Katsoisin sitten kuvia kunhan tuntisin tukevan maan jälleen jalkojeni alla.

 

En ollut ihan varma oliko taivaalla jo vähän pilviharsoa vai oliko se enemmän silmissäni, mutten niitä kaukana siintävien Alppien korkeimpia huippuja vieläkään nähnyt.

Kiitos omalle oppaalleni. 
Oli sopivasti hupia ja haastetta.
HUIPPUpäivä !


"Erst ein Stückchen, dann ein Slückchen"