Vaellustarina

Viime sunnuntaina päätin toteuttaa ekan vaellusretkeni AuPairMummi -tyyliin. Vaikka jalkojani on vahvistettu parilla titaanisella varaosalla en voi silti täysin luottaa niiden kestävyyteen vaativissa vuoristo-olosuhteissa. Niinpä valitsin kohteeksi lähes Zürichin keskustassa olevan Adlisbergin. Vaellusreittinä bussi-juna-ratikka-Dolderbahn =hammasratasjuna https://www.stadt-zuerich.ch/vbz/de/index/die_vbz/mitbetreute_bahnen/dolderbahn.html
Ja itse kohteessa sitten hieman kävelyäkin. Tavoitteena kuitenkin kyseisen bergin laella olevaan näköalatorniin kiipeäminen.

Eväitä reppuun pakatessani host -emäntäni sanoi ettei kyllä ole kuullut siellä mitään näköalatornia olevan, mutta en jäänyt sitä kommenttia kummastelemaan. Sen paremmin kuin isännän epäilyä "vaellusasu" - ja kenkävalinnastani. Kevyt kesäinen mieli ja into päästä jo lähtemään poltteli vaeltajaa.

Eväiden lisäksi olin pakannut reppuuni jopa luettavaa ja ladannut kännykän virtaa täyteen. Nyt keskittyisin myös kuvien ottamiseen. En aikonut todellakaan kulkea jalkojani rakoille. Viettäisin rennon sunnuntaipäivän. Sieluni silmissä näin itseni melkein Pikku-Heidi tunnelmissa :)

Junan ikkunasta matkalla Zürichiin

Dolderbahnin lähtölaiturilla oli minun lisäkseni vain amerikkalainen turistiporukka ja kaksi vanhemman puoleista miestä. Aika vähän näin kauniina päivänä. Matka hammasratasjunalla vuoren rinnettä ylöspäin kesti alle 10 min ja perillä koko turistiporukka katosi oppaansa johdolla jonnekin. Yllättävää ettei mitään opastusviittoja näkynyt, koska olin jo "tottunut" siihen miten täällä kaikki on ohjeistettu ja viitoitettu. Jostain syystä päätin sitten lähteä seuraamaan niitä kahta miestä, koska ajattelin ainakin heidän suunnistavan kohti näköalatornia. Se kyllä vähän kummastutti ettei heillä ollut minkäänlaisia reppuja eivätkä he näyttäneet oikein turisteiltakaan ja vielä vähemmän vaeltajilta. Heitä seuratessani päädyin näyttelyalueelle. He olivat tulleet vanhojen autojen tapahtumaan. Itse näyttelyalueelle oli sisäänpääsymaksu, enkä sinne ollut menossakaan, mutta kukaanhan ei estänyt minua katselemasta sisäänajavia autokaunottaria. Aika mielenkiintoinen"eksyminen" ja nyt sitten etsimään sitä tornia.

Metsän siimeksessä päätin lähteä kävelemään ensimmäistä viitoitettua polkua tai oikeastaan tietä pitkin hissukseen eteenpäin. Nyt noudattaisin hyvän ystäväni Sadun neuvoa. Pidän mielessäni taukojen merkityksen matkanteossa. Kuitenkin ajatuksena se, että polun pitää tässä vaiheessa nousta ylöspäin koko ajan, muuten en huippua enkä sitä näköalatornia saavuttaisi. Aamupuurosta oli jo kulunut kotvan aikaa, joten istahdin ensimmäiselle penkille ja kaivoin eväsrepustani pari voileipää. Päivästä oli tulossa helteinen ja kiittelin mielessäni lehtevien puiden oksiston tarjoamaa suojaa. Sekä niiden lomasta siivilöityvää valoa. Mitä mindfullnessia!!! Mieleeni hiipi kuitenkin hienoinen ihmetys tästä hiljaisuudesta. Vain muutama yksittäinen kulkija. Missä turistit? Kotvan istuttuani lähdin jatkamaan matkaa. Nyt ajattelin pitäväni seuraavan tauon vasta huipulla. Kuvittelin miten näköalatorniin kiipeämisen jälkeen istuisin ruohokentällä ja ihailisin eteerisesti kaukaisuuteen katsellen niitä Alppeja. Kävelin ja kävelin....eikö kaiken järjen mukaan pitäisi jo puusto harveta, maisemat avautua ja torni näkyä. Eikä ihmismassoja missään. Tässä kohtaa pysähdyin ja päättelin että olin sittenkin valinnut väärän polun ja päätin palata takaisin alas. Enhän toki matkallisesti ollut vielä pitkällä. Ja taas penkille taukoa pitämään - istumaan ja syömään. Mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa. Istuin ja mietin niitä näitä - sunnuntain vietossa metsässä. Muutama pariskunta meni siitä ohi. Nyökyttelimme toisillemme Grüezit. Taisivat olla paikallisia.

Lähtöpaikkaa lähestyessäni alkoi kuulua ja näkyä paljon lapsiperheitä, jopa jonoksi asti. Seurasin nyt vuorostaan heitä. Kohta jonon viereen ajoi bussi, johon nousin rattaiden, vaunujen ja perheiden sekaan. AuPairMummi taas näköjään lapsia kiinnostavan kohteen bongauksessa, mutta torniako tämä sakki oli menossa katsomaan? Outoa. Bussi ajeli vauhdilla alamäkeen ja pysäytti Zürichin eläintarhan eteen. No ei minun tännekään pitänyt tulla, mutta hyvä tietää vastaisen varalta, jos vaikka lasten kanssa joku päivä retkeiltäisiin täällä. Palasin bussilla takaisin ja ennen kuin lähdin uutta polkua pitkin niin taas penkille taukoa pitämään  - istumaan ja syömään.

Siinä omenaa syödessäni ja polkuja katsellessani muistui mieleeni appiukkoni Paavon kertomus Akseli isänsä Amerikan matkasta. Akseli lähti pulavuosina monien muiden suomalaisten tavoin hankkimaan leipää rapakon taakse. Lähtösatamassa Akselilta kysyttiin: finski vai polak? Akseli oli vastannut:polak ja joutunut puolalaisten laivaan. Elämässä on erilaisia polkuja ja monia tienhaaroja eikä niitä ole aina itse mahdollista valita. Vain yhtä kerrallaan voi kulkea. Näissä mietteissä istuin ja ajattelin omaa elämääni. Minä täällä Zürichin metsässä... Omena tuli syötyä ja nyt sitten tallaamaan eteenpäin. Polku alkoi kuitenkin viettämään alaspäin, mikä ei ollut hyvä huomio, jos mieli päästä sinne torniin. Vastaani tuli koiraa ulkoiluttava nuori nainen ja itsekin koiraihmisenä tuntui luontevalta pysäyttää juuri hänet ja kysyä englanniksi (kun saksakin oli kadoksissa) mitä polkua pitkin pääsisi vuoren huipulla olevalle näköalatornille? "Top of the hill?" Kummasteli nainen ja sanoi ettei varsinaista huippua saati mitään näköalatornia olekaan tällä bergillä. Tämä on paikallisten ihmisten suosima puistikko, jonne tullaan varsinkin kuumina kesäpäivinä nauttimaan luonnosta, syömään eväitä ja kävelemään. Varsinainen näköalapaikka olisi järven toisella puolella Uetlibergilla, jos sellaista halusin hakea. Lisäksi hän katsoi aiheelliseksi huomauttaa minulle että olinko huomannut kulkevani downhill? "Schönen Tag" toivotuksineen hän lähti juoksemaan koiransa perään ja minä H-moilasena heti miettimään, miten pääsisin sinne järven toiselle puolelle. Jo oli se kiire -pirulainen saamassa otetta rauhallisesta sunnuntain vietostani. Älysin pysäyttää itseni ja sitten vielä penkille taukoa pitämään - istumaan ja syömään - viimeiset eväät ennen paluumatkaa.

Kotiin palattuani oli pakko tarkistaa olisiko siellä ollut sitä näköalatornia? Puiden seasta olisi näemmä semmoinen puinen vanha torni löytynyt, tunnetaan nimellä Loorenkopf.
https://de.wikipedia.org/wiki/Aussichtsturm_Loorenkopf
Harmittiko, no ehkä vähän. Jäi ne maisemat näkemättä ja kuvatkin ottamatta - tällä erää.
Sitä pohdiskelin myös, miten huonosti sitä tunteekaan oman kotiseutunsa nähtävyydet, jotka ovat niitä turistikohteita. Olenko minä käynyt Lahdessa esim. mäkihyppytorneissa? En. Vaikka ne kyllä sentään näkyvät puiden seasta. Koiranulkoiluttajanainen oli paikallinen asukas, jolle kyseinen torni ei ollut se juttu, vaan hyvät lenkkimaastot ja itse luonto. Hänelle Alppien katselu ja ihanat maisemat ovat syntymälahjana saatuja itsestäänselvyyksiä, kuten minullekin moni asia koti Suomessa. Muut näkevät sen arvon, johon itse olen jo sokaistunut.

Illalla päätä tyynyyn painaessani mietin, miten erilainen oli päivästäni tullut kuin mitä olin ajatellut. Tämä polku toi mukanaan nämä kokemukset, elämykset ja kohtaamiset. Tornin löytäminen olisi tuonut jotain muuta. Päivä oli ollut kirjaimellisesti vaellus, myös ajatuksellisesti. Ei huono ekakertalaiseksi, mutta ensi kerralla satsaan kyllä parempiin kenkiin :)

                                                        Schönes Wochenende !!!!